www.ristila.com -> VAELLUSTARINAT -> SAREK 03

Ruotsin Sarekin kansallispuiston halki heinäkuussa 2003

Suunnittelua

Kevättalvella tuli puheeksi kaima-Jussin kanssa Ruotsin Sarek. Nimi kuulosti jotenkin tutulta, mutten tiennyt alueesta vielä yhtään mitään. Merta edemmäs kalaan, ajattelin, onhan näitä vaellusmaastoja täällä Suomessakin. Tein kuitenkin muutaman veppihaun ja olin aikas nopeasti myyty. Kuvien perusteella maasto oli samankaltaista kuin Suomen lapin ylätuntureilla, mutta tunturit näyttävämpiä ja korkeuserot isompia. Vähän niinkuin Suomen lappi potenssiin kaksi. Korkeimmat tunturinhuiput yli kahdessa kilometrissä, jäätiköitä, vuolaita puroja ympäri vuoden.

Vaelluskertomuksissa kerrottiin hankalista puronylityksistä, haastavasta maastosta ja toisaalta huikesta näkymistä ja korkeista tuntureista. Saman reitin kulkeneiden kertomukset erosivat toisistaan toisten kertoessa vaativasta maastosta ja toisten kertoessa hyvistä kulkureiteistä. Jonkin verran kulkeneena arvelin pärjääväni, mutta varasin reitilleni puolitoista päivää tuntureiden valloitukseen tai sitten vaativasta maastosta selviytymiseen.

Keväällä luin vaelluskertomuksia webistä, Sarekissa näyttää käyvän jonkun verran suomalaisiakin. Alkujaan mukaan kaavailin isääni ja kaima-Jussia, mutta aikataulut menivät miten menivät ja loppujen lopuksi olin Tornion junassa yksin.

Vaelluspäiviä oli suunnitteilla kahdeksan ja puoli, joten tavaraa oli mukana aika lailla. Nyt painavahkon kahden hengen teltan suoma mukavuus punnittaisiin... Lähtöpäinoa oli yli kolmekymmentä kiloa ja kuvan varusteläjästä jäi vielä pois toinen kahvipaketti ja puoli pakettia näkkäriä. Reppuun ei yksinkertaisesti mahtunut enempää, olisi pitänyt lähteä vaeltamaan muovikassi kourassa. Repun paino hirvitti aika lailla kun retuutin kantamustani kohti linja-autopysäkkiä kotona Tampereella. Mitenkähän tämä kulkisi jänkhällä ensimmäisten vaelluspäivien aikana?

Kuvat aukeavat jälleen isommiksi klikkaamalla. Kuvia on paljon ja tarkoitukseni on linkittää ne myöhemmin yhtenäiseksi ketjuksi, joka löytyy sitten myös gallerian takaa. Vihreä sisennetty osa kertomusta on matkalla kirjoitettua.

Lauantai 5. heinäkuuta

Aamu tornion rautatieasemalla. Tai oikeamminkin seisakkeella.

Jokkmokk, hotelli Gästis. Huomenna bussilla Kvikkjokkiin kello kahdeksalta, joten otin sitten sen ensimmäisen hotellin. Sain huoneen numero yksi ja aamupalakin luvattiin puolta tuntia aiemmin bussini vuoksi, muita asiakkaita ei ole näkynyt. Jonkun telkkari kyllä kuului vaimeasti käytävälle.

Eilen perjantaina astuin Tornion junaan juuri ennen puolta yötä, otin sen istumapaikan kun en koskaan nuku makuuvaunussa menomatkalla. Ja saa sitten kulkea ravintolavaunuun herättämättä muita. Ihan hyvin meni matka, Tornioon menee todellakin Kolarin juna aina tuolloin tällöin. Tornio Pohjoisen kohdalla ensin poistutaan makuuvaunuista ja vasta sitten päivävaunuista. Junaa siirretään hieman, sillä kaarteeseen läjitetty laiturin virkaa toimittava hiekkavalli ei ole järin pitkä. Seisake pikemminkin.

Tornio pohjoinen ei ole edes Torniossa vaan sen pohjoispuolella. Vanhasta muistista talsin sitten järkyttävän painoisen reppuni kanssa Tornion keskustan läpi tuttuja paikkoja katsellen ja onnistuin hieman kiertämään matkalla rajasillalle. Sitten palasin vielä nostamaan euroja, mutta aamukahvittelun sijaan päätinkin lähteä Ruotsin puolelle nostamaan kruunuja luottokortilla. Ajattelin pelata varman päälle, olihan lauantai ja bussiin kävisi vain käteinen.

Repulle oli todellakin kertynyt painoa. Tämän reissun jälkeen seuraa analyysi: Mitä oli liikaa, mikä jäi käyttämättä ja mikä oli liiallista varovaisuutta. 29 kiloa ja takki päälle, se on miltei 30 kiloa. Kameralaukun kanssa siitä tulee yli 31 kiloa lähtöpainoa. Päivän tuota asfaltilla kuskanneena se kyllä kulkee, mutta vasta muutaman päivän kuluttua mukavasti. Olisikohan tuota tullut jo kymmenen kilometriä kanniskeltua, enpä tiedä.

Uusia hankintojakin tuli taas tehtyä, tosin nyt kasvatettiin repun painoa "vain vähän". Sarekin kahlauspelotteluista johtuen hankin nyt yhden vaellussauvan, sellaisen jossa on kahvassa piilossa kameran jalustakierre eli sitä voi käyttää myös monopodina. Nyt kun kulkee julkisilla kulkuneuvoilla, hommasin takkiin kuuluvat housut. Edelliset olivat jostakin viidentoista vuoden takaa ja --tuota-- hieman lyhyet. Ei haittaa metsässä, mutta ei niillä ulkomaille kehdannut lähteä. Ja sellainen ultrakevyt reppu tunturien valloittamista varten.

Haaparannan taksin numeron poimin poikien valomainoksesta ja bussia odotellessa popsin rieskaa ja sulatejuustoa juuri sopivasti auenneesta marketista. Kahvila oli kiinni kymmeneen paikallista aikaa (reissua suunnitellessa kannattaa huomioida tunnin aikaero) joten fikat saisi sitten Luulajassa. Tuoreista mansikoista päällimmäiset olivat herkullisia ja alimmat homeessa.

Luulajan mäkkärin tarjonta oli sitä standardikamaa, mutta kun se nyt sattui niin helposti siihen kohdalle. Kolan sai vaihtaa lättöliin! Ehkä isoimmat erot suomalaisten ja ruotsalaisten välillä ovat juurikin ruotsalaisten into juoda lättöliä ruokajuomana (suomessa ykkönen ei ole oikein olut ollenkaan) sekä ruotsalaisten outo tarve pitää pyyhettä saunassa. Vaeltavatkin kuulemma mieluummin jostakin mökistä tai muusta tukikohdasta sellaisia päivälenkkejä, ylipakattua reppuani katseltiin hieman pitkään. Täynnähän tuo onkin, eikä sitä pysty millään siirtelemään kevyen näköisesti.

Jokkmokkia lähestyttäessä maisema alkoi muuttua pohjanmaasta sellaiseksi Rovaniemen korkeuden metsälapiksi. Jokkmokkin bussiasema on kylän reunalla ja Ajtta-saamelaiskeskus löytyi kylän keskeltä. Bongasin Ajttan tulomatkalla ja se olisi auki vain kuuteen, siis reppu huoneeseen ja Ajttaan. Varsin samanlainen kokemus kuin Siida, hienoimmat yksityiskohdat täällä olivat hopeaesineiden kokoelma ja rumpunäyttely. Lappalaisten rummut ovat todella harvinaisia, sillä ne hävitettiin miltei kaikki kristinuskon nimissä. Hopeakokoelma perustui muuannen poliisin tai nimismiehen keräilyharrastukseen viime vuosisadan alkupuolella.

Illalla pakkasin reppuani vielä uudelleen, nyt se on etupainoisempi ja toivottavasti mukavampi kantaa.

Sunnuntai 6. heinäkuuta

Kello lähentelee puolta yötä, kirjoittelen tätä teltassa. Ulkona on 0 astetta lämmintä.

Nyt olen siellä minne halusinkin! Puurajan tuntumassa, koivunnäreitä siellä täällä, vaivaiskoivua ja koko tienoo on yhtä teltanpaikkaa. Usva pyörii järvellä yöttömän yön hämyssä ja sääsket katosivat kuin taikaiskusta siinä viiden asteen tuntumassa.

Seuraava pysäkki on Kvikkjokk.

Aamulla hotkin aamupalani yksin hotellin yllättävän tilavassa ravintolassa. Aivan kuin paikka olisi kovakin menomesta joskus, oikein värivalo ja liukas lattia. (Jokkmokkin markkinoiden aikaan?) Paikalla lienee historiansa, seinillä oli lukuisia valokuvia ja esineistöä.

Bussikuskin kanssa ajeltiin sitten Bryan Adamsin soidessa kaksistaan Kvikkjokkiin. Ihan loppumatkasta kuljettaja kysyi, että minne Kvikkjokkissa olin menossa. En oikein saanut selvää ja kysymyskin oli yllättävä, paikka kun näytti kartalla niin pieneltä. "To the church?" "Yes, please, to the church" Kevyt jarrutus. "Is this the church?" "Yes." No eipä sitä tietä enää olisi päässyt eteenpäinkään kuin kolmisen sataa metriä. Erikoinen huumorintaju jätkällä tai sitten hän olisi huvikseen ajanut ainoan asiakkaansa oven eteen, minne tämä nyt olikin menossa.

Valmiina lähtöön Kvikkjokkin keskustassa. Kylä muodostuu muutamasta talosta, näyttäisi olevan mökkejä vuokralla kulkijoille. Ensimmäiset reppuselkäiset kulkijat nähty.

Kaivelin offit repusta, soitin väliaikatiedotuksen sijainnistani ja otin pari kuvaa idyllisestä pikku kylästä. Se kirkko oli aika näyttävä niin pienessä kylässä, ilmeisesti käyttäjäkuntaa on (ollut) pitkin tuntereita.

Aamun tihku Jokkmokkissa oli vaitunut sinitaivaaseen, jolla ajelehti jokunen pilvi. lupaavalta näyttää, ehkä tässä säästyisi ensimmäisen päivän kokonaan sateelta.

Siitä sitten polkua kohti, repun paino hieman jännitti jossakin alitajunnassa. Matka taittui kuitenkin hyvin. Ihme kuormia sitä jaksaakin kantaa. Väkeä alkoi lappaa vastaan heti puolen päivän jälkeen, kaiken kaikkiaan näin päivän aikana kymmenkunta ihmistä. Polku oli hyvää kulkea ja kengät eivät edes kastuneet. Vedet ovat ilmeisesti erityisen matalalla, koska kaikista puroista olisi päässyt yli vaelluskengillä. Joidenkin pienempien siltarakennelmien alla juoksi vain pahainen puro, johon saisi oikein sovitella mitään kahvimukia isompaa jos sieltä mielisi vettä ottaa.

Keittelin sapsukaa toisen karttaan merkityn sillan kupeella, kuutisen kilometriä trippimittarissa. Paikalla pari ruotsalaista tuli sanalle ja kertoivat hieman ylempänä polunvarressa olevan todella hienon paikan, valitettavsti minulla oli jo tiskit kourassa... Kyselivät sitten reittisuunnitelmistani, toinen oli kierrellyt kertomansa mukaan koko lailla kaikkialla Sarekissa. Suunnitelmani kuulosti aika vaikealta, ylitettävänä olisi isoja jokia ja kulkeminen laakson länsireunaa olisi vaikeaa. Tein kymmenen sekunnin varasuunnitelman ja lupasin palata takaisin jos ylittäminen olisi mahdotonta. Mies kertoi vielä Saltoluoktan fjällstationin olevan Ruotsin paras, Suomessa ei olisi mistään saunasta samanlaista näköalaa! Ihmetteli miksi menin Ritsemiin kun siellä on sellainen parakki. Ällistykseltäni en osannut kertoa, että Ritsemistä lähtee bussi ja on aivan sama onko siellä päästä luhistunut kota vai kuninkaanlinna.

Nyt ovat vedet kuitenkin alhaalla joten toivoa on. Lisäksi olen ehkä luupäisempi kaveri (suomalainen) kuin keskustelukumppanini. Otin kuitenkin vihjeestä vaarin, varaudun vaikeuksiin.

Kertoi vielä Pårtestuganin isännän olevan joku viisi kuukautta vuodesta erakkona elävä ukko joka tietää kaiken Sarekista. Neuvoa kannattaisi kysyä. Lupailin kysellä, vaikka samalla alkoi kammottaa ajatus jostakin tuparykelmästä, jossa on isäntä ja näitä avuliaita ruotsalaisia. Päätin kiertää tuvan.

Välillä vilahteli puiden välistä lumirinteisiä tuntureitä, tuonne olen menossa. Ensimmäiset vihjeet tulevasta.

Romahtaneeksi merkitty koppi Stuor Dahta -järven läheisyydessä polun vieressä. Katto vuotaa ja tilaa olisi muutenkin niukasti. Pikaisen arvion mukaan en mahtuisi makuulle mökkiin edes kulmittain! Pikku koppi oli raaputettu niin sisältä kuin ulkoakin täyteen nimikirjaimia ja vuosilukuja.

Stuor Dahta -järvi kimaltelee illan auringossa, kuva on otettu polulta järven itäpäästä.

Tauko Stuor Dahta -järvestä laskevan puron äärellä. Kuvassa Kabla-tunturiryhmän rinteitä.

Laskeva aurinko valaisee Tjakjajauren rantoja yli kymmenen kilometrin päässä.

Matka meni sen verran mukavasti, että ennen Pårtestugania käännyin pohjoiseen, tavoitteenani pikku lampi kolmisen kilsaa polulta. Nousua olisi, samoin metsä näytti aikas ryteiköltä. Olivat kyllä työläät kolme kilometriä, vielä ensimmäisen päivän lopuksi. Mutta nyt olen poissa ruotsalaisten jaloista, puurajan tuntumassa ja hyvältä tuntuu!

Lämpötila laski nopeasti kahden asteen tuntumaan ja lammesta alkoi nousta usvaa. Aurinko ei enää valaissut leiriäni, mutta taivas on kyllä valoisa läpi yön.

Huomenna on vielä ryteikköä edessä, mutta sitten pitäisi päästä puurajan yläpuolelle joksikin aikaa.

Maanantai 7. heinäkuuta

Tunturinrinnettä aamun valossa.

Yöllä lämpötila laski -3:een ja tuli hieman vilu. Vetäisin fleecet päälle että saa nukkua ja viideltä olikin jo hieman lämmin, mittari näytti kahtatoista ulkolämpötilaksi, tosin auringon puolella. Nyt puoli yhdeksän maissa aamulla on viitisentoista astetta lämmintä varjon puolella ja sääsket inisevät jälleen janoisesti.

---

Teltta pystyssä tunturinrinteessä ja kirjoittelen muistiinpanoja teltassa. Pitkä päivä tuli jälleen, mutta kulkemaanhan tänne on tultu. Ja kuvaamaan. Taivas esittää iltani iloksi mitä ihmeellisimpiä valoilmiöitä sateen, paisteen, autereen ja illan hämärän voimin. Telttapaikka on ehkä elämäni upein.

Se aamun nousu sieltä lammelta oli juuri sitä mitä arvelinkin. Samaa ryteikköä jälleen ja nousua yli 150 metriä. Sääsket, mäkärät ja koivuja popsivat kirvat ja mittarimadot hyppivät hikisellä ihollani ja oli lopulta mahtavaa päästä puurajan yläpuolelle. Nyt olin siellä minne olin ollut tulossakin.

Puurajan tuntumassa. Ensimmäisen leirin lampi oikealla ja kauempana Sjabttjakjavrre, jonka rannalta löytyy Pårtestugan.

Näkymä itään Tjaktjajaurelle. Kohta tunturit peittävät näkymän itään.

Ryteikön jälkeen matka alkoi joutua ja talsin porokämpän ohi Vajgganjågåsjille ruokaa laittamaan. Aina välillä tuli muutama pisara vettä, mutta tihku muuttui jatkuvammaksi ja laitoin rinkkaan sadesuojan. Tuuli kivasti takaapäin, joten itse en kastunut ollenkaan. Purojen pinnat ovat todella matalalla. Karttaan merkityista pääsee yli yhdellä loikalla ja kuivimmat solisevat jossakin pohjakivien alla. Mahtaakohan ylityksistä tulla sittenkään ongelmaa...

Ylänkö Gådåkjåhkålle noustaessa oli hyväkulkuista skaidimaata. Suotkin olivat niin kuivia, että ne olivat muuttuneet tasaisiksi hyväkulkuisiksi aukioiksi. Ijvvarlahkon porokämppä näkyy pikkuruisena pisteenä kuvan vasemmassa reunassa pajukon reunassa.

Vesi oli puroissa alhaalla ja sammalet hehkuivat syvän vihreinä.

Gådåkjåhkån porokämppää lähestyessäni alkoi sitten sataa tasaisemmin ja vedin sadelahkeet jalkaan. Ajattelin pitää hetken sadetta kämpässä, mutta se olikin lukittu. Ja niin kerta kaikkiaan järeästi sekä ovi että ikkuna, että helpointa olisi varmaan murtautua sisään hirsiseinän läpi. Onneksi sade loppui ja ilma alkoi taas kirkastua. Jätin tuvan hirsiseinät ennalleen.

Gådokjåhkå olikin sitten varsin erilainen joki kuin muut tähän asti näkemäni. Vesi oli maitomaista, turkoosiin vivahtavaa, aivan ilmeisesti nyt sitten sitä jäätiköitten sulamisvettä. Ja sitä vettä oli sitten paljon. Täälläkin joki oli uomaansa nähden kovin kapea ja olisi ollut ilmeisesti pakon edessä kahlattavissa kämpän kohdalta, siinä oli sellainen sadan metrin levyinen matalampi kohta. Joen ylitti kuitenkin huikea siltaviritys, joka oli rakennettu kapeikon päälle. Alla virtasi kuohuva joki ja silta vaappui ja notkui yli satakiloisen kokonaispainoni alla. Silti piti ottaa jokunen kuva.

Ilma oli seljennyt jälleen ja ajattelin talsia vielä sillalta seuraavalle karttaan merkitylle purolle. Puro oli kuitenkin kuiva. Jaha, tuhannen metrin korkeudessa onkin tänä vuonna vetta vähän huonosti. Hörppäsin pullosta viimeisen vesitilkan, en ollut ottanut juuri vettä mukaan kun olin kerran purolle menossa. Nyt täytyisi mennä seuraavalle purolle ja jos sielläkään ei olisi vettä, täytyisi laskeutua alemmas. Alempana taas olisi huonompi kulkea ja huonommin teltanpaikkoja... Ajattelin ketsella jos jostakin löytyisi edes jonkinlainen vesipaikka ja piakkoin alempana näkyi pikku lampi.

...Ei tuon kokoisessa lätäkössä voi olla juomavetta... ...mutta eihän tuon kokoista lätäkköä voi olla näin kuivassa paikassa... ...jospa sittenkin katsoisin... ...ihan kuin tuossa virtaisi... ...lähde!

Rinteessä oli todellakin muutama kymmenen metriä alempana jokin vesisuoni tai lähde, rinteestä tuli hiljalleen järkyttävän kylmää vettä. Paikka oli muutenkin hieno, Rapadalenin eteläosa näkyy edessä ja se jyrkkäreunainen Sarekin tunnusmerkki, Skieffe.

Teltta pystyyn ja teetä keitellessä alkoi sitten olla taivaalla väriä... Tee pääsi hieman jäähtymään siinä kuvaillessa. Ja sitten yöpuulle.

Aurinko laskee toisella leiripaikallani. Paikka oli ehkä elämäni hienoin, korkeutta 1004 metriä, näkyvyyttä kymmeniä kilometrejä ja vieressä jääkylmä lähde. Aurinko laski tunturin taa ja valaisi taivaan upeilla sävyillä, välillä näkyi sateenkaari hetkittäisessä tihkusateessa.

Vielä noista karttamerkinnöistä: Molemman tyypin metsät näyttävät olevan, pahimmillaan ainakin, todella työlästä kuljettavaa. Koivua ja kuusta on tiheässä, kovinkaan pitkälle ei näe ja maakin on epätasaista. Hidasta ja vaivalloista. Sen sijaan "vaikekulkuinen tiheikkö" puurajan yläpuolella näyttää olevan polvenkorkuista pajukkoa. Kosteimmissa paikoissa pajut ulottuvat reiteen, kuivemmissa paikoissa nilkkaan. Eipä ole järin vaikeakulkuista puudelia kookkaammille kulkijoille.

Tiistai 8. heinäkuuta

Aamulla aurinko paistoi hiljalleen pilvistyvällä taivaalla.

Kuvailin aamun auringossa tunturinrinteen pikku kasveja.

Keli vaihtui nopeasti aamun auringosta puolen päivän murkuun.

Aamulla aurinko paistoi, mutta oli jotenkin hankala nousta ylös. Keittein puurot ja kamoja pakatessa alkoi ropista. Keittelin vielä kahvit sadeviittani alle käpertyneenä ja ajattelin, että olipas mukava kun kaksi ensimmäistä päivää olivat sään puolesta hyviä. Ehkä tämä tästä selviää tänäänkin, onhan ollut sellaista epävakaista kaksi päivää.

Asiat sujuivat hitaasti ja pääsin liikkeelle vasta kahden maissa. Maasto oli hyvää kulkea hetken aikaa, mutta matka ei silti oikein taittunut. Ehkä sitä on hieman uupunut kun on vetänyt kaksi päivää täysillä. No tänään ei tarttisi mennä pitkälle, toisaalta nyt olisivat edessä ne vaikeat maastot.

Hankalaa se kulkeminen olikin. Rinne oli toisaalla hyvin jyrkkä ja toisaalla taas oli ihan kunnon pajukkoa. Ja ylempänä rakkaa. Gådoktjåhkka-tunturin ohi taiteilin noin tuhannessa metrissä, mutta sitten piti tulla alemmas. Rinne oli yksinkertaisesti jyrkkä ja muttui rakaksi. Sulamiskurut olivat paikoin todella jyrkkäreunaisia ja toisaalla oli lunta.

Bielloriehppeä lähestyessäni pilvetkin tulivat matalalle, oli pakko pudottaa korkeutta. Bielloriehppen rinteille on mahdotonta leirityä, rinne on niin jyrkkä. Kulkeminen oli koko ajan vaivalloista, kyllä se ruotsalainen taisi oikeassa olla kun tästä varoitteli.

Maisemat ovat huikeita. Väsymykseltäni en jaksa nousta tuntureiden päälle eikä sinne ole asiaa muutenkaan, pilvet ovat tuhannessa metrissä. Parhaimmillaan siellä voi kyllä olla näköalat kuin lentokoneessa ja auringonpaistettakin...

Pystytin leirin minne sen sain. Eräänlainen "hätäleiri", mutta on tässä yllättävän tasaunen kohta ja vettäkin lähellä. Sääskiä on niin että piisaa.

Enpä tiedä miksi tämä on ollut niin vaivalloinen päivä. Ehkä on tullut tultua liian lujaa eilen ja toissapäivänä. Olen myös nukkunut hieman huonosti. Ja toista päivää ilman savukkeita. Tai sitten vain tuli tällainen päivä. Taidanpa mennä tästä yöpuulle, huomenna on päivä uusi.

Tein tuossa vielä iltatoimiani, kopioin päivän kuvat kovalevylle. En sitten tuhonnutkaan niitä heti muistikortilta kun akkuja riittää, vaan vilkaisin ne läpi. Tuli parempi mieli. Hyviä kuvia on tullut otettua, maisemat ovat upeita ja kyllä tämä tästä. Katselin karttaa, ongelmallista mastoa on Mikkastuganille asti. Sinne kun päsee niin loppu on polkua.

Sarvesjåhkån yli kun pääsee niin sitten varmaan on jo parempaa maastoa, korkeuskäyrätkin ovat puurajan tuntumassa millin välein eli pitäisi olla kulkukelpoista siellä. Kattellaan. Huomenna taas!

Keskiviikko 9. heinäkuuta

Aamulla telttapaikka näyttikin jo paremmalta. Sapuskat naamariin teltassa kun tuli pikku sadekuuro, sitten auringonpaisteessa kamat kasalle ja matkaan. Koetin kulkea ylhäällä puurajan tuntumassa kun alhaalla oli niin huonoa maastoa.

Rapaselet on yli kilometrin levyinen suistokohta Rahpaädnossa.

Sulamiskurut ovat järjestään isoja ja joistakin on hankalaa päästä yli. Tässä on erään kurun parikymmenmetrinen putous.

Rapaseletissä näin niitä suuria hirviä! Kaukaa tosin, mutta hirviä olivat. Poroja ei olekaan näkynyt. Sulamiskurut olivat jälleen paikoin hankalia ylittää. Laskeuduin välillä alemmas että pääsin yli.

Rapadalen jäämässä pikku hiljaa taakse ja Rahpaädnon ja Sarvesjåhkån yhtymäkohta on kohta näkyvissä. Ja pikku taukoa masu täynnä.

Sarvesjåhkån ylitys edessä. Ensimmäinen suunnitelma oli mennä romahtaneelle tuvalle, josko sieltä pääsisi yli. Tuvat ovat usein hyvien kulkuyhteyksien varrella. Tupa oli kuitenkin jossakin suon ytimessä, syvien suopurojen ympäröimänä.

Rannan ryteikköä, välillä aivan läpipääsemätöntä. Hirvien polkuja pääsi etenemään parhaiten.

Tunturimittarin toukat olivat popsineet lehdet Sarvesvaggen koivuista ja koivut olivat kuolleet pystyyn. Maasto oli kumpuilevaa mutta koko lailla hyväkulkuista.

Seuraava suunnitelma oli mennä hieman länteen ja ylittää joki vaikka kahlaten. Ongelmia. Sarvesjåhkå onkin mahdoton ylittää Rahpaädnon lähellä.

Elämäni ensimmäinen kahlausyritys ei jäänyt onneksi viimeiseksi. Sandaalit jalkaan, offia reisille ja sadelahkeet kiinni kalsareihin. Vaellussauvaan maksimipituus ja yrittämään, lyhyin askelin. Samea vesi teki tepposet, vettä oli polvien yläpuolelle ja samassa kastuivat jo munat ja kemeralaukku, veden paine oli melkoinen. Veden kylmyys ei tuntunut niin pahalta kuin pelkäsin, mutta ei siitä kohdasta kyllä yli menty. Hengissä kuitenkin samalla rannalla... Kahlata voi siitä, missä saappaanvarsi hörppäisi, ei sen syvemmältä. Aina oppii kun on kotoa poissa.

Suunnitelma: Lähden länteen viitisen kilomatriä ja koetan sieltä, sen ruotsalaisen mukaan joen pitäisi olla ylitettävissä ylempänä. Tulee kuitenkin huikea kierto ja käytän nyt sen Akkatunturin varapäivän tähän. Tuntuu kurjalta palata takaisin, mutta kyllä se paluu on edessä jos tuosta ei pääse yli ylempänäkään. Neljäntoista kilometrin päässä pääsee varmasti --siellä on vedenjakaja. Sinne asti ei kuitenkaan olisi aikaa mennä.

Jos menee länteen voi kääntyä myös etelään ja tulla Luohttolahkon yli ja polkua Pårekiin. Luohttolahkolla korkeutta on 1200 metriä, koko tasanko voi olla huonolla kelillä pilvessä.

Ihmisiä ei ole näkynyt, muutama kengänjälki vain. Ja suolla karhunpaska, iso kuin ranskanleipä.

Nyt nukkumaan, oli rankka päivä.

Torstai 10. heinäkuuta

Neljäs leirini aamulla.

Vielä yksi suunnitelma: Luoteeseen Alggavaggeen, siellä menee polku Mikkastuganille. Ongelmat: Matkaa 20 km, alku hankalaa maastoa, nousee 1100 metriin eli tarttee kunnon sään. Sieltä olisi kuitenkin polku Mikkastuganille, 15 km. Ylhäällä näyttäisi olevan loivahkoa maastoa eli mahdollisesti hyvää kulkea. Taidanpa yrittää sinne, matka on kyllä melkoinen. Huomenna pääsisi polulle, matkan pitäisi joutua ihan eri tavalla. Täällä missä nyt olen rämpinyt, ei polkuja kulje ja ilmeisesti syystäkin, niin hankalaa maasto on.

Kyllä se Alggavagge näyttää parhaalta, kun seuraavasta tunturilta tulevasta purosta (merkattu sillä hieman isommalla) pääsee yli, ei pitäisi olla enää niitä isommalla merkattuja ylityksiä. Ja polulla on aina järjellinen kahluu tai sitten silta. Nyt kamat kasalle, kahvit ja matkaan!

Gaskasjågåsj pudottelee rinnetta alas Sarvesjåhkåån.

---

Ilta viilenee leirissä auringon siirtyessä tunturin taakse. Katselen karttoja, päivän kuvia ja suunnittelen huomista. Aivan maagisen tehokas tuo uuden kamerani akku. Viisi päivää takana ja siinä on yhä pariksi kymmeneksi minuutiksi virtaa. Nyt kun virtaa piisaa, on kiva katsella illalla päivän kuvat ennen kuin työntää ne kovalevylle.

Päivä meni hyvin. Sää oli hieno ja matka maistui. Repun paino alkaa olla nyt sitä luokkaa, mihin olen etelän metsien viikonloppuvaelluksilla tottunut, reppu kulkee mukavammin kuin alussa.

Lähdin puolilta päivin rauhakseltaan länteen päin, ylitin sen ensimmäisen etelästä laskevan puron (Gaskasjågåsj). Yllättävän isoksi osoittautui, mutta kengillä pääsi yli kun katsoi tarkkaan mistä meni. Jatkoin lähellä rantaa ja Sarvesjåhkå levisi useammaksi pienemmäksi uomaksi, aivan kuten karttaan oli merkitty. Josko tuosta sittenkin, tuonne saareen kun pääsee niin sieltä pääsee vastarannalle, pohja näkyy sellaisena reittinä. Ja saareen pääsee ylempää. Siis toimeen. Vettä on polviin asti, mutta sadelahkeet pitävät enimmän kylmän loitolla tai sitten vain jännittää. Muutaman kymmenen sandaalinmitan jälkeen olen hivuttautunut saareen. Saaren alajuoksun päästä ensin alavirtaan, sitten ylävirtaan ja hieman syvempää kohtaa vastarannalle, vesi ulottuu polviin. Minä tein sen! Ensimmäinen onnistunut kahlaukseni! Taisi siinä riemunkiljahduskin päästä.

Arkkivihollinen kesytetty. Nyt ei olisi aikataulupaineita, kunhan vain pääsee huomenna Mikkastuganille. Edessä ei ole yhtään isoksi merkittyä puroa, nyt pitäisi päästä kaikista yli kahlaamalla ainakin, jos karttaan on luottamista.

Syötyä koivikkoa piisaa, samoin niitä vihreitä matoja. Ihmettelin jonkin aikaa, että miten niitä voi olla niin järjettömiä määriä varusteissa, mutta syykin selvisi. Ne roikkuvat rihmalla puusta ja tarttuvat kaikkeen ohi kulkevaan. Tiedä häntä etsivätkö allaolevaa oksaa vai taksikyytiä muualle, mutta niitä matoja piisaa joka paikassa. Saattaapi olla jo monivuotinen vitsaus, sillä jotkut metsät ovat aivan kuolleeksi syötyjä, toisissa kuhisee matoja ja kolmansissa on matojen seittejä kuolleissa puissa, aika aavemaista. Toisaalta metsissä on nyt valoisaa ja paljon aluskasvillisuutta ja kukkia.

Kirvoja ja matoja riitti.

Viimeiset vilkaisut Rapaseletille ennen sen jäämistä tuntureiden taakse.

Kuljen nyt neljättä päivää näkemättä ketään. Jalanjälkiä on kyllä näkynyt tänään useita, mutta kolmena edellisenä päivänä ei juuri lainkaan. Rauhassa saa olla kun polulta poikkeaa. Huomenna sitten polulle Mikkastuganilta, kyllä huomenna pitäisi jo joku sielu kohdata.

Rahpaädnon ranta oli hyväkulkuista Sarvesvaggen pohjoispuolella. Rannassa kulki oikein ihmisten polkukin tai sitten hirvien polulla oli vain enemmän jalanjälkiä. Rannan skaidimaalla oli yksinäinen hirvensarvi ja poron leukaluut.

Tunturinrinteet olivat paikoin todella jyrkkiä. Tässä Låddebakten rinnettä. Bakte lienee suomalaisittain pahta, siis jo nimensäkin puolesta jyrkkä...

Oalggasjågasjilla tuli sitten se pakollinen tilastotappio. Ylitys ei onnistunutkaan kengillä, vaan mulin kunnolla. Vaelluskenkien vuorit ovat likomärät, kuivasin niitä vääntämällä sukat kuiviksi, kävelemällä lenkin ja vääntämällä taas sukat kuiviksi. Märillä kengillä talsisn kuitenkin vielä tunnin verran, ajattelin päästä aurinkoiselle leiripaikalle. Ja onnistuihan tuo, aivan kuten arvelinkin, aurinkoa oli taas kun pääsi tunturin varjosta pois.

Viides leiripaikka on valtavan kiven luona. Kiven viereen joku on kyhännyt aivan kuin pienen asumuksen, nuotiopaikka ja kaikki. Lineekö joku peräti joskus yöpynyt tuossa?

Perjantai 11. heinäkuuta

Viides leirini aamun valossa.

Aamu oli jälleen aurinkoinen ja taivas miltei pilvetön. Ei muuta kuin kamat kasalle ja menoksi. Rauhalliselle aamutyylilleni uskollisena lähdin liikkeelle puoli tuntia keskipäivän jälkeen, vaikka kello soitti kahdeksalta.

Etenin tunturinrinnettä milloin milläkin korkeudella koettaen väistellä niitä miestä korkeampia pajukkoja. Rinteessä kulki aina välillä polku, joka sitten katosi, ilmeisesti porojen tai hirvien polkuja, mutta niistä on kyllä iloa tiheiköissä.

Rahpaädnö on vaihtunut Rahpajåhkåksi, joka sekin on vielä varsin vuolas. Kuvasta voi aavistaa Mikkastuganin rinteessä.

Mikkastugan näkyi neljän kilometrin päähän, vieressä on korkea putous. Minua kiinnosti enemmän kahluumahdollisuus ja koetin tähyillä koko ajan rantoja. Keittelin sapuskat aika lailla Mikkastugania vastapäätä pikku purolla ja kävin katsomassa rantaa. Vesi oli todella sameata ja syvyys oli miltei metri heti rannassa. Ei virtausta, mutta liian syvää. Kiertää pitää, taas. Viimeinenkin haaste osoittautuu hankalaksi. Pääsenköhän tänään Mikkastuganille vai jäänkö jälkeen aikataulusta? Porokämpältä pääsee varmaankin viimeistään yli, mutta sinne on kilometrejä.

Smajllajåhkå laskee Mikkastuganin vierestä ja putoaa viimeiset muutaman kymmentä metriä näyttävästi Rahpajåhkåån.

Länttä kohti vain, siellä näkyy Guohperjåhkån näyttävä putous. Putous on varsin kapea kalliomurroskohta, jossa vettä ryöppyää näyttävästi. Tuosta tai edes tuon liepeiltä ei kyllä yli pääse, kävin vilkaisemassa siellä ylempänäkin. Sen sijaan hieman alempana, ennen kuin joki löytää uuden syvän uoman, näyttäisi olevan ehkä kahluumahdollisuus. Lahkeet ja sandaalit jalkaan vaan ja yrittämään! Pääsin kuin pääsinkin yli, ristiin rastiin pienempien virtojen yli. Viimeinen oli se isoin ja vaikka vettä oli vain polviin asti, virtaus oli huima. Pohja oli onneksi tasainen ja hivuttauduin eteenpäin liikuttaen jalkoja pohjaa pitkin alle puoli kengänmittaa kerrallaan. Tämähän alkaa sujua.

Guohperjåhkå ylitetty! Jälkimmäisessä kuvassa suistokohtaa... Vastarannalta tulin isoimman saaren yläpäähän ja sitten pikkusaaren kautta tälle rannalle. Jälleen sai mennä välillä ylävirtaan, välillä alavirtaan seuraten kuohuvaa, matalinta kohtaa.

Guohperjåhkån iso suisto- ja tulva-alue.

Siitä sitten Mikkastuganille kuin hurmoksessa, nyt olen aikataulussa ja ehdin bussille jos ei mitään ihmeellistä satu. Pöllöilin siinä Mikkastuganin ympärillä ja laitoin puumerkin kirjaan. Äkkiä huomasin teltan, vihreä putkenpätkä tuossa muutaman sadan metrin päässä. Paikalla ei kuitenkaan ollut ketään, joten tästä tuli viides päivä ketään näkemättä. Huomenna näkee varmasti väkeä, puhelinkopin kirjassa oli tällekin päivälle useita merkintöjä. Tunturissa ilmeisesti ajantaju hämärtyy, joku oli pystynyt vetämään sinne kirjaan jo merkinnän huomisellekin päivälle.

Smajllajåhkån silta Mikkastuganin kohdalla oli varsinainen viritys ja alla kuohui ehkä sakeintä soppaa tähän mennessä. Kyllähän tuotakin joi, mutta savi ratisi jo hampaissakin.

Vetäisin teltan pystyyn satakunta metriä polulta ylöspäin pienen puron lähelle. Varsin hieno paikka. Mikkastugankin näkyy tuolla takana reippaan kilometrin päässä.

Iho paloi hieman, eikä minulla ollut muuta kuin perusvoidetta tuohon vaivaan. Kumma juttu, ihastelin juuri aamulla mahtavia rusketusraitojani kun on tullut kuljettua kello kädessä. Ja minä kun en normaalisti pala. Täällä on varmaan aukko otsonikerroksessa tai jotakin. Tässä illalla kirjoitellessa etelästä möyrii tunturien välistä sellainen pilvimöykky, että huomenna ei taida olla ihan pilvetön taivas. Hyvä jos eteensä näkee, polku nousee 900 metriin.

Eka kilometri polkua oli taas vaihtelua. Jotenkin sitä tuntee olevansa jo sivistyksen liepeillä, polku ja telttakin. Jokohan sitä pitäisi pestä tukka ja vaihtaa paita?

Lauantai 12. heinäkuuta

Aamulla voisi taas tarttua pilvenreunaan.

Kyllä sieltä sellainen sumukeli tuli. Aamulla kahdeksan maissa oli sumuista ja vettä tulee tihkutellen nyt puolen päivän lähestyessä. Keittelin aamupuurot ja kahvit laiskasti teltassa, seuraavaksi taas kamoja kasalle ja matkaan.

Lämmintä näyttää olevan tuollaiset 14 astetta.

Eväsnyytit pienenevät, reppu kevenee ja jos polku on samanlaista kuin tuo ensimmäinen kilometri Mikkastuganilta, niin kyllä se matka joutuu pikku sateessakin.

GSM-kenttää ei ole ollut sitten Kvikkjokkin. Koetin tuossa kartalta arvailla, että minnekähän asti se kenttä voisi Ritsemistä ulottua, mutta huonostipa taitaa kenttää olla vielä pari päivää. Akkatunturi peittää sen suunnan tehokkaasti. Ehkä Akkajärven rantaa lähetyessä alkavat mobiilipalvelutkin olla taas tarjolla. Vastaaja lienee jo syönyt vanhimmat viestit, unohdin sitten vaihtaa sen viestin sinne... Tuttavapiirin kyllä pitäisi olla suunnilleen tietoinen missä olen.

Ei sitten muuta kuin torppa reppuun ja sumuun taivaltamaan!

Siitä se sumu tiheni sateeksi ja tihkuksi vuorotellen. Tuulikin hieman voimistui ja nyt tuuli pohjoisesta eli vastaan. Kehnossa kelissä, seitsemäntenä vaelluspäivänä, ajatukset alkoivat olla pitkästä aikaa kotopuolessa. Ihmeen hyvin tässä onkin osannut olla ajattelematta mitään "normaaliin" elämään liittyviä asioita. Jotenkin vaan nyt on sellainen olo, että onhan täällä jo toki tovi oltukin ja isoimmat vaikeudet on voitettu. Nyt vain talsitaan pois. Kuvattuakaan ei tänään oikein tullut, ei noita minun digivehkeitäni ole tehty jänkhällä liotettaviksi.

Porojakin näkyi sitten lopulta. Ensin pienempi tokka ennen vedenjakajaa, ja suurempi sen jälkeen. Taisi olla samaa tokkaa, menivät pitkään edelläni aina seuraavan kummun taakse joen varteen järsimään jäkälää. Polku kun seuraili joen vartta taisin ajaa niitä muutaman kilometrin. Aina kun ne pomppasivat esille kummun takaa niitä oli ihan kuin enemmän. Ja sama vasa viimeisenä. Taisin koota tokan.

Tunturilla oli väristä päätellen oikein jäätikkökin sulamassa.

Porokämpältä pohjoiseen.

Renvaktarstuga oli jälleen samaa arpanoppa harjakatolla -arkkitehtuuria ja tietenkin lukossa. Pidin pikku tauon tuvan suojan puoleisella seinustalla. Omalla tavallaan kaunista tämä sade ja sumukin.

Jatkoin vielä pohjoiseen ja pystytin telttani ennätysajassa, sateessa, pari kilometriä kaakkoon romahtaneesta Kisuriskåtanista. Joen törmälle vaan teltta äkkiä pystyyn, kaksi kattilallista vettä eteiseen ja reppu sekä ukko torppaan. Asettelin keittimen suojan puolelle kurkotteluetäisyydelle ja pistin teet porisemaan. Huikea vehje tuo Draakkeni, pidin siinä toisen mukillisen lämpöisenä ekaa hörppiessäni ja kuivaa päälle vaihtaessani.

En sitten laittanut sadeviittaa päälle kun oli olevinaan niin vähän sadetta ja se on varsin hiostava kulkiessa. Nyt on takki märkä ja housutkin nihkeät. Sadelahkeet oli kyllä päällä, todennäköisesti se takki olisi märkä vaikka olisi ollut se viittakin, tiedä häntä. Nyt voi kokeilla miten sen kanssa huomenna pärjää, jos on kamala olo niin voi paeta Kisuristuganille... Ei tässä siis hengen hätää... Ajatuksissa on kyllä vakaasti olla vielä ensi yökin näreessä, ei ruotsalaisten tuvissa.

Ruotsalaisten tuvissa on ymmärtääkseni isäntä ja sieltä voi ostaa kaikenlaista. Majoitus on kaiketi yövy ja siivoa itse -tyylistä, mutta selittänee ruotsalaisten pienet pakkaukset. Taisin näyttää lähinnä takkaporolta valtavan kuormani kanssa, kuorma on tosin nyt pääosin syöty.

Tänään näin pari yksinäistä vaeltajaa, toinen heilautti kättä ja toinen oikein tervehti ääneen. Jälkimmäinen oli kuin jostain Lapin Kullan mainoksesta mustine vaatteineen, lierihattuineen ja pienen, pullean rinkan kanssa. Kauimmaisena rinkan takana alareunassa törrötti vielä makuualusta, mahtaa olla huikea setti kantaa.

Sumu sen kun tihenee illan myötä, nyt puoli kahdentoista maissa näkee enää parisen sataa metriä. Olisi kyllä vähän kehnoa kompassin kanssa, tuo GPS on kyllä hieno laite. Pistin reppuun sen verran paristoja (mutu-tuntumalla paras paristo on Duracell M3) että saa pitää vehjettä koko ajan päällä. Yksi paristopari näyttää kestävän yli kahden päivän talsimiset. Varalla on vielä hätätilannetta varten yksi lithiumparistosetti, niillä pärjää pitkään ja ne säilyvät hyvin.

Trippimittarissa on nyt 101 kilometriä, mutta tuo lukema lienee alakanttiin. GPS ei näe tekokuitaan aina taskustani, joten yhteys pätkii ja siten matkamittari tuppaa näyttämään alakanttiin. Tarttee mitata kartalta sitten kotona.

Sunnuntai 13 heinäkuuta

Sade lakkasi hiljalleen aamulla, mutta kosteus esti kamojen kuivumisen. Vaihdoin päivävaatteita hivuttamalla, aina yksi kylmä ja märkä kerrallaan ja sitten jotakin puuhaa. Lopulta vedin likomärän t-paidan ja takin päälle ja kasasin kamat sellaista vauhtia, että ei tullut kylmä.

Ja liikkeelle, pikkuisen selkenevältä näyttää, ei ainakaan pahenevalta. Kisuriskåtan, romahtanut kammi, oli sitä vanhaa arkkitehtuuria: Pienen pieni, koivurunko, tuohta ja turvetta. Ylhäältä alkaen oli nyt turve kadonnut ja yläosa oli avoin. Sääli, etteivät pidä näitä kunnossa, tämä olisi pieni muisto siltä ajalta kun vielä kammeja tehtiin. Nyt täällä näyttää olevan lattialla vessapaperia.

Vaeltaja kammilla.

Sjnjuvtjudisjåhkå kiemurteli loputtoman tuntuisesti alaspäin, kunnes vasemmallekin puolelle ilmestyi kohiseva Sjpietjavjåhkå. Joki molemmin puolin, parisen kymmentä metriä alempana, melkoinen kannas. Keittelin sapuskat sillan kupeessa, pari pariskuntaa talsi Akkajärvelle päin.

Akkajärvi näkyy!

Samat ihmiset olivat leiriytyneet kun minä vielä väänsin kohti Akkajärveä. Olin päättänyt mennä lähelle Akkastugorna-tupia ja laivareittiä kun en ole varma aikatauluista. Matkalla näkyi muutama muukin telttakunta, näytävät leiriytyvän lähelle polkua. Kun silta lopulta näkyi, osoittautui vastaranta varsin kallioiseksi. Kyllä sielläkin toki yksi teltta näykyi olevan. Omani pystytin nelisensataa metriä ennen siltaa hienolle rantatörmälle, pikku purosta saa vettä ja tuossa alla kohisee Vuojatädno.

Kolme vaeltajaa näkyi vielä siinä teetä keitellessä, yksinäinen nainenkin. Ruotsalaiset näyttävät pukeutuvan täällä näreessäkin paremmin kuin suomalaiset kaupungissakaan keskimäärin. Hassua.

Akkatunturi piti sitten päänsä pilvessä, joten ei sinne olisi voinut kivuta vaikka olisi se ylimääräinen päivä siihen tarkoitukseen ollutkin. Nythän se varapäivä meni sitä yhtä jokea ylittäessä. Eipä harmita vähääkään.

Kilometrejä kertyi GPS:n trippimittariin huikeat 23, mutta polku oli kyllä pääosan aikaa melkein kuin maantietä marssisi.

Jonkinlaisena yhteenvetona, näin viimeisenä iltana tunturissa teltassa, voisi ehkä sanoa että hieno reissu. Maisemat olivat jylhiä, polulta poikettuaan sai olla täydellisessä rauhassa ja vastuksia oli mutta ne tuli voitettua. Täältä kun pois pääsee niin ei tartte viikkoon vaeltaa.

Ja huomenna sitten sivistyksen pariin, nyt toimii jo matkapuhelinkin, paremmin tosin sisaaltaan kun Akkajärvi näkyy. Tukiasema lienee jossakin Ritsemissä.

Maanantai 14 heinäkuuta

Aamu olikin vuorostaan pilvetön. Kuvassa kahdeksas leirini.

Hiljallen heräillessäni väkeä lappaa polulla molempiin suuniin. Kirkkaassa päivänvalossa Vuojatädno on vielä näyttävämmän näköinen kuin eilen illalla. Akkakin on vetänyt päänsä esiin pilvestä.

Vuojatädno kuohuu.

Vuojatädnon sillalla.

Tavoitteena oli lähteä puolilta päivin, mutta puoli yhteen taas meni. Akkatuvilta on vielä parri kilometriä satamaan, jossa ikiaikainen mummo myy kahvia ja kakkoskaljaa. Tölkki tuulensuojaan ja alas satamaan. Erikoinen viritys tuo laituri, sitä voi vetää kiskoilla varmaan viisitoista metriä ylemmäs sieltä missä se nyt on. Laiva tulla puksuttaa ajallaan.

Laituri Akkajärvellä. Aivan ilmeisesti säännöstelykorkeus on parisenkymmentä metriä.

Akkatunturi Akkajärveltä.

Huone oli vaatimaton, mutta näköala hieno.

Fjällsationille ei ole Ritsemissä viittoja satamasta, joten kävelen erään pariskunnan perässä harhaan kertaalleen. Huone, pari tuntia saunaa, sixpäk kakkosta ja muut tarpeet alle 500 kruunua, eipä ole kammottavan kallista. Saapahan suomipoika puhdistautua.

Yöllä huoneessa oli käsittämättömän kuuma, sillä ikkunaa ei saanut kuin muutaman sentin auki. Herättyäni yhden maissa vilkaisin ikkunasta ulos ja lähdin kävelemään viileään yöhön. Keskiyön valossa pilvettömällä taivaalla on kyllä jotakin maagista.

Epilogi

Kuva viimeisenä iltana leirissä. Kahdeksatta päivää näreessä.

Jälkeenpäin ajateltuna taisi tulla tehtyä aikas hurja reissu. Mutta antoisa, tätä juttua muokatessa ja kuvia katsellessa palaa takaisin Ruotsin lappiin. Ja tulee oikein hyvä mieli.

Jälkiviisaana miettii että ehkä olisi voinut ottaa enemmän selvää maastosta. Toisaalta edessä olevat haasteet olivat osa reissua ja niiden voittaminen oli kerta kaikkiaan mahtava tunne. Heti reissun jälkeen ajattelin, etten voi suositella kulkemaani reittiä kenellekään, mutta nyt on jo mieli muuttunut. Kyllä tätäkin reittivalintaa voi suositella, mutta samaan hengenvetoon pitää varoittaa reitin erityisestä vaativuudesta. Suomen lapista en ole yhtä vaativia maastoja löytänyt!

Mikäli viimeinen sivuhuomautus pelotti, Sarekiin voi tutustua myös polkuja pitkin. En suosittele nimettyjä isoja polkuja, mutta pienemmät polut kulkevat ilmeisesti varsin hyväkulkuisilla alueilla. Minä kuljin osan aikaa siellä missä ei ollut mitään polkuja ja sain sitä mitä kerjäsin, mutta polkujen liepeillä kulkemalla maasto ei ole yhtä järjettömän vaativaa. Lisäksi näkemäni puurajan yläpuolella olevat skaidimaat, puutomat tasangot, ovat pääsääntöisesti hyväkulkuisia. Sen sijaan kannattaa varoa jyrkkien tuntureiden rinteitä, ne voivat olla yllättävän vaikeakulkuisia. Vaelluskengillä kulkevien kannattaa varautua kahlauksiin. Ehkä coverbootsit voisi olla hyvä ratkaisu kengin kulkeville, sillä sadelahkeissa ja sandaaleissa kahlaaminen vie aikaa.

Kartoitustyöt perustuvat ilmeisesti ilmakuvauksiin, sillä osa vaikeapääsyiseksi merkitystä pusikosta oli polvenkorkuista, osa taas miestä korkeampaa pajupuskaa. Tunturinrinteistä löysin ne todella hankalat ja skaidimailta ne helppokulkuiset. Kannattaa ehkä varautua kiertämään noita alueita, sillä tuollainen ryteikkö on todella työlästä, jyrkässä rinteessä jopa vaarallista kulkea.

Nyt on sitten käyty Ruotsinkin lapissa ja vielä yksin. Kyllä tätä paikkaa voi suositella muillekin.

Ehkäpä se kiteytys voisi olla: Hieno reissu jälleen.

Joitakin GPS-pisteitä

Pisteet ovat ruotsalaisessa koordinaattijärjestelmässä. Garminissa päälle "Swedish grid" ja "RT 90" datum niin toimii. Pisteet on luotu satatonnista karttaa ja koordinaattilevyä käyttäen ja ne on todettu maastossa riittävän tarkoiksi (alle sadan metrin heitto). Leiripaikat on poimittu paikan päällä laitteen muistiin ja ne ovat siten tarkempia. Ruotsalaisten tavassa ilmoittaa lukemat puuttuu viimeinen nolla eli Garminiin syötettäessä laita vielä nolla numeroiden perään.

Kvikkjokkin kirkko, lähtöpiste 742950 158370
Njahkajåhkån ensimmäinen silta 743460 158640
Njahkajåhkån toinen silta 743490 158660
Stuor Dahta -järven itäpää polulla 743820 158950
Stuor Dahta -järvestä laskevan puron silta 743870 159110
Pårtestugan (ei minun reitilläni) 744017 159309
Ensimmäinen leirini Nuortap Sjabttjakvarren kupeessa 744244(6) 159200(0)

Ivvarlahkon porokämppä (jäi oikealle) 744630 159225
Gådokjåhkån silta 745270 158880
Toinen leirini Gådoktjåhkkån kaakkoisrinteellä 745578(0) 159039(9)

Kolmas leirini Gådoktjåhkkån koillisrinteellä 746270(3) 158926(7)

Skårkistugan (lukittu, vastarannalla) 746550 158635
Dielmaskajdden romahtanut tupa (en löytänyt pääsyä tänne) 746090 158950
Neljäs leirini Sarvesjåhkån rannalla 746421(9) 158138(3)

Tästä kahlasin Sarvesjåhkån yli 746398(9) 158019(2)
Oalggasjjågåsjin kohdalla romahtanut tupa (en löytänyt) 746935 158310
Viides leirini Sjielmagiedden romahtanutta tupaa vastapäätä Rahpajåhkån rannalla 747215(6) 158323(3)

Mikkastugan 747710 157890
Kuudes leirini Skarjatjåhkkålta laskevan pikku puron varressa Mikkastuganilta hieman pohjoiseen 747838(0) 157808(0)

Ruohtesvaggen porokämppä (lukittu) 748650 157110
Seitsemäs leirini Sjnjuvtjudisjåhkån rannalla Nijakskajddella 749253(5) 156897(6)

Kisuriskåtan, romahtanut kammi 749370 156750
Silta Sjnjuvtjudisjåhkån silta Padjelantaleden-polulla 749720 156010
Silta Akkatunturilta laskevien pikku purojen yli 750245 156570
Kahdeksas leirini Vuojatädnon rantatöyräällä 750298(9) 156645(1)

Silta Vuojatädnon yli 750340 156640
Akkastugorna 750539 156613

Jussi Ristilä
www.ristila.com