www.ristila.com -> VAELLUSTARINAT -> KEVO-UTSJOKI 04

Kevo-Utsjoki 2004

Suunnittelua

Viime kesän Sarekin vaelluksen pikku hankaluuksista viisastuneena minulla oli suunnitteilla retki Sarekiin, mutta hieman helppokulkuisemmille maastoille. Paikka oli tehnyt lähtemättömän vaikutuksen ja tarkoitus oli päästä sinne uudelleen. Matkustaminen Sarekiin julkisilla kulkuneuvoilla vie kuitenkin aikansa, joten lähinnä aikataulusyistä toiseksi vaellusvaihtoehdoksi muotoutui hiljalleen jonkinlainen reitti Kevolla ja Paistuntureilla.

Kevolla oli tullut käytyä aiemminkin, mutta noista vaelluksista oli jo parikymmentä vuotta. Hienot maisemat kiinnostivat, erityisesti Kevon kanjoni ja Fiellun putous pitäisi nähdä uudelleen.

Kevolla tuntui olevan aika lailla väkeä muiden tarinoista päätellen, joten alusta asti reittisuunnitelma kulki myös luonnonsuojelualueen ulkopuolella. Toisaalta aikaa olisi noin viikko, joten Kevon reitti oli tuolle ajalle lyhyehkö. Joskus parisenkymmentä vuotta sitten vaelsin isäni, veljeni ja serkkuni kanssa Paistuntureilla ja tarkoitus oli käydä Guivilla (silloisissa kartoissa Kuivi), mutta huiputus jäi tekemättä kun luonnonpuiston raja oli siirtynyt sisältämään tuon tunturin... meidän kartassamme tunturi oli vielä luonnonsuojelualueen ulkopuolella. Silloin jäi myös kaivelemaan Gaimmioaiville kipuaminen, ihan vain nähdäkseen ehkä Tenon ja koko Paistuntureiden pohjoispuolisen tunturiylängön. Kartasta päätellen Gaimmioaivilta näkisi todella kauas, Paistuntureiden pohjoisin huippu päättää tunturimaaston ja ylänkö on soiden täplittämää tasaisempaa aluetta.

Paistuntureilta muistin myös hyvät kulkumaastot, koko alue on yhtä teltanpaikkaa ja helppokulkuista, niin muistelin. Ylänkö näytti kuitenkin kartalla melko soiselta ja epäilin hieman millaista siellä olisi kulkea. Karttaa tarkemmin tutkimalla vakuutuin kuitenkin, että pahimmat suot on helppo kiertää ja Paistuntureilta tutut skaidimaat jatkuvat Utsjoelle asti. Matkalla olisi palsasoitakin. Ja kammeja näytti olevan kartalla siellä täällä, joten kyllä se maasto kulkukelpoista varmasti olisi. Ei niitä kammeja mihinkään saavuttamattomaan paikkaan tietenkään ole rakennettu.

Lopulta reittivalintani kulki suunnilleen Sulaojalta (Kevon polun eteläinen päätepiste) Kevon kanjonin ja Fiellogeaddgejohkan putouksen kautta Guiville ja lännestä ulos luonnonsuojelualueelta. Sitten Gaimmioaivin huipulle maastoja tarkastelemaan ja sieltä kohti Utsjokea. Erttetvarrin kupeeseen on merkitty nähtävyydeksi ikivanha poroerotusaita, se olisi nähtävä, ja sitten Utsjoelle vievää polkua takaisin sivistyksen pariin. Aikaa olisi kahdeksan päivää, joista ensimmäisenä lähtö Sulaojalta iltapäivällä ja viimeisenä pitäisi olla ihmisten aikaan Utsjoella mökkiä ja saunavuoroa buukkaamassa.

Reitti toteutui juurikin tuollaisena, matkaa kertyi GPS:n trippimittariin 109 kilometriä mukaanlukien Gaimmioaivin huiputus ilman reppua.

Sisennetyt vihreät osat ovat matkalla Nokian kommunikaattoriin naputeltua retkipäiväkirjaa, vain kirjoitusvirheet korjattuna. Pikkukuvista voi klikata isommat ja pääosa kuvista (lukuunottamatta vain tarinan kuvitukseksi lisäämiäni) on ketjutettu tästä linkistä sekä galleriasta löytyväksi "Kevo-Utsjoki-kuvia" -kuvasarjaksi. Tervetuloa mukaan Kevon-Utsjoen-vaellukselleni!

Tiistai 20.4.2004

Maanantaina vaihdoin vaihteen pykälään "poikamies", pakkasin rinkkani ja hankkiuduin Tampereen rautatieasemalle. Menomatka jälleen kansan parissa istumapaikalla kun en siellä makuuvaunussa kuitenkaan saisi mennessä unta. Yllättäen vaivaisissa kahdessa istumapaikkavaunussa oli väkeä kuin kiinalaisilla markkinoilla eikä tuonkaan kansakunnan edustusta puuttunut. Kerroin paikallani istuville (jep, siihen oli sulloutunut kaksi lasta), että paikka on mun ja vääntäydyin ravintolavaunun puolelle. Samanlaiset markkinat sielläkin.

Ensin viereeni änkäsi vaitonainen pummilla matkustava tyttö, mutta illemmalla keskustelu oli sitten vauhdikkaampaa, aihepiirit vaihtelivat alihankittujen työntekijöiden asemasta Suomessa ja yksinvaelteluni kautta Saamelaisten määrään ja asemaan Suomessa. Paikallisväriä sävytti muuan sujuvasti Suomea puhuva iranilainen. Eipä ole samanlainen meininki yksin oman auton ratin takana!

Karjaosasto vaimeni sekin valomerkin jälkeen, interreilaajat koisivat sikin sokin sylikkäin ja minä ihan ikiomalla istuimellani, nuo muutamat tunnit ennen Rovaniemeä. Ja tietenkin se pakollinen aamuyön lipuntarkastus...

Bussikyyti Ivaloon ja Sulaojalle meni vauhdikkaasti, takana ovat ne ajat kun Rovaniemeltä ajettiin tunturiin koko päivä. Enää ei käydä sanalla joka baarissa eikä rahastaja heitä postia vauhdissa etuovesta isoaukkoisiin postipönttöihin. Nyt en ehtinyt kuin sämpylän syödä koko matkan aikana. Siinä oli sentään poroa, sellaisia ei saakaan etelän baareista! Eikä etelässä ole oikein enää Matkahuollon baarejakaan... no eipä Ivalonkaan Matkahuolto ole enää entisensä, jos oikein muistan...

Kello oli siinä puolen neljän hujakoilla kun nostin repun pykälään ja lähdin Sulaojan luontopolulle. Ihme juttu, samaan aikaan lähti pari kolme muutakin porukkaa liikkeelle ja ilmeisesti mun jälkeen ei ketään. Olisivat kyllä tavoittaneet minut kun raahustan rauhakseltaan ison kantamukseni kanssa. Muilla ei varmasti ollut evästä yli viikoksi tai sitten he syövät vain kynsiään. Tai pyörivät nälissään kiveliössä. Toki porukalla vaeltaessa voi jakaa yhteisiä varusteita, minä näytin varmaan lähinnä takkaporolta ylipakatun rinkkani kanssa.

Muut lähtivät myös ilmeisesti suoraan Kevon polulle, minä puolestani koukkasin Sulaojan lähteen kautta. Sulaoja on saanut nimensä siitä, että tuo lähde pitää joen sulana, tarinan mukaan ympäri vuoden. Lähde on Suomen suurin ja lappalaisten pyhä paikka. Paikka on ollut myös suosittu talvinen asentopaikka sulan veden vuoksi.

Lähde on valtava, oikeastaan pieni järvi. Lähteeksi sen paljastaa kesälläkin kylmä vesi, veden kaunis sinertävä väri ja erikoinen pohja. Paikoin pohjassa ei ole juurikaan kasvillisuutta, nuo kohdat lienevät paikkoja joista tulee voimakkaimmin vettä.

Sulaojan lähteellä. Lähteen vesi on peräisin läheisestä Luopmosjohkasta, josta se suodattuu moreenikerrosten kautta noin kilometrin päästä.

Peurakuoppa Sulaojan luontopolulla. Ennen nykymuotoista porotaloutta peuroja metsästettiin kuoppaketjuilla ja niihin liittyvillä peuroja ohjaavilla aidoilla. Taitaa olla vanhempi monttu, sillä Norjassa alkoi nykymuotoinen porotalous jo keskiajalla.

Onnistuin polttamaan itseni tulipunaiseksi tämän kesän ensimmäisenä lämpöisenä lomapäivänä neljä päivää aiemmin. Äijä on vieläkin kuin päällä olisi punainen T-paita. Epäilin vähän, että miten se rinkan kantaminen onnistuu, vaikka iho ei enää ollut suorastaan kosketusarka. Saunassa hämmästelin viikonloppuna kun palanut iho ei hikoillut. Nyt hikoili vaeltaessa parinkymmenen asteen lämmössä, mutta neste jäi merkillisiksi vesikelloiksi pintanahan alle. Sitten kun koetti puhkoa noita tuhansia vesikelloja alkoi kirvellä melkoisesti. Vesikellojen mystisesti hieman laskettua sai ihoa repiä riekaleina, sitten vain kunnon rasvaus ja huomenna selviää että onkos vielä vaelluspäivä. Olkapäät ovat lähinnä ruoskitun näköiset, mutta eivät erityisen arat. En dokumentoinut aihetta valokuvin. Polttaa nyt itsensä karrelle ennen vaellusta, ihme kämmejä sitä tuleekin tehtyä.

Kevon polun alku oli juuri sellaista kuin nuoruudestani muistelin. Hyväkulkuista, miltei yhtä teltanpaikkaa harvassa koivikossa. Parin kymmenen vuoden takaa muistan Kevon koivujen tuhon. Sama ilmiö oli käynnissä viime kesänä Ruotsin Sarekissa ja tänä kesänä Käsivarren Lapissa. Tunturimittarin toukat tulevat kuin heinäsirkat ja syövät lehdet koivuista. Kaikki. Syövät kuulemma jo vaivaiskoivujenkin lehtiä Käsivarressa kun koivunlehdet loppuivat. Koivut kuolevat pystyyn ja rangat ovat jonkin ajan kuluttua kaadettavissa pikkusormella. Arvaas oliko hauska kaataa koivuja yhdellä sormella kakarana!

Polun alussa ei ollut mitään jäljellä kuolleista koivuista, tosin muistan ne kuolleet koivut kyllä enempi Paistuntureilta ja Kevolta. Mahtaakohan ympyrä olla jo sulkeutunut? Luulen kuulleeni että Kevolla kasvaa jo koivua.

Maasto on hyväkulkuista harvaa tunturikoivikkoa.

Valmistin Reiterin pikasapuskat heti Luopmosjohkalla kun ei yhdellä sämpylällä nyt siirretä rinkkaa juuri sen kauemmas. Siinä häslätessäni kuvailin myös vilinää kukissa, Lapin kesä on lyhyt mutta intensiivinen.

Vilinää kukissa.

Polku kulkee kauniilla harjulla Luopmosjavrrien välissä.

En ajatellut mennä kansan pariin Ruktajärvelle kun koko seutu on yhtä teltanpaikkaa. Puistossa pitää leiriytyä minne sedät määräävät, mutta vielä ei olla siellä. Pyhäjärvestä laskee pikku puro eteläisempään Luopmosjavrriin eli Nuorttahjavriin ja jossakin sillä seudulla olimme joskus parisen kymmentä vuotta sitten jo olleetkin. Juurikin kartalta valitsemassani kohdassa olikin sitten käytetympi asentopaikka, rannassa vene ja paikalla näkyi käydyn autollakin. En poltellut puskaan piilotettuja paikallisten puita ja ehkä hyvä niin, sillä sieltähän herrat tulivat kokemaan verkkojaan. Vuolasta ja syvää puroa pääsi näemmä vastavirtaan moottori miltei tyhjäkäynnillä airolla rantaa tökkimällä ohjaten. Toinen kaveri kyllä joutui kävelemään järvien välin.

Pyhäjärvestä laskeva puro.

Näkymiä Luopmosjavrreille, aurinko paistoi tuolloin tällöin kauniisti pilvipeiton lomasta.

Kalan tarvetta kyselivät paikalliset, mutta kieltäydyin kohteliaasti kun tuota evästä on niin iso säkillinen ja paljoa ei haluaisi turhaan täällä raahata.

Teltta pystyyn, teetä työn alle ja tätä kirjoitellessa kello on jo yli puolen yön. Herätyskello soimaan vaan ja unta palloon. Huomenna tavoitteena on kanjonin seutu. Neljän päivän vaeltajat ovat varmaan nipussa Fiellulla, siellä en ajatellut yöpyä ollenkaan. Ehkäpä kanjonin nurkilla ei ole tungosta.

Keskiviikko 21.7.

Elämän merkkejä erämaassa.

Aamu meni sitten pitkäksi, puolen yhdentoista korvilla laitoin puuron porisemaan teltan eteen. Kiirehän tässä ei ole minnekään, iho toimii sittenkin, matkamittarissa on 11.3 kilometriä ja sää näyttää selkenevän. Kaikki hyvin!

Eilen tuli tosiaan vilkaistua fmi:n säätiedotusta, lähin kohdesääpaikka oli Utsjoki. Tiistaille yks tippa, keskiviikolle kaksi, torstaista lauantaihin poutaa. Lämpötila käy jossakin kymmenen lähellä. Sadetta tuli yöllä, mutta yön alin lämpötila on uuden kymmenen euron sääasemani mukaan 13.5 astetta. Ja nyt on ulkona miltei 19 astetta. Jos ne sateet vaikka ovatkin siinä... Optimisti toivoo parasta eikä suotta pelkää pahinta.

Ja nyt aamukahvia tulille eli Draakkenin lämpöön! Näyttää olevan nippa nappa kenttää (aarvatkaas vaan muistinko ottaa Telia-Soneran SIMmini mukaan) ja kävin kurkkaamassa tekstarit. Viestikin oli vastaajassa ja puhelunkin pystyi soittamaan. Tukiasema lienee Karigasniemen suunnalla tai Ailigaksella, tässä asentopaikalla on pikku kukkula välissä estämässä kuuluvuuden. Sen verran kaukana ollaan.

Siinä sitten tuli muutama pisara vettä ja telttaan päästyäni sade yltyi ja taivas aukeni. Ei ollut enää ropina vaan suoranainen jyrinä teltan kankaassa. Nyt paistaa jo aurinkokin ja sateessakin on lämmintä. Pikapakkaus kun sade taukoaa ja matkaan!

Ensimmäinen leiripaikka reippaan sadekuuron jälkeen puolilta päivin.

Sadekuuron jälkeen tuli yllättävän kaunista ja lämmintä, mutta taivas lupaili vielä sadettakin. Kamat kasalle, polulle takaisin ja ensimmäiselle leiripaikalle sapuskan laittoon. Näkyi joltain kulkijalta latu loppuneen kesken kun olivat sukset puuta vasten nojallaan. Puiston rajalla ei sitten mitään ihmeempää ollutkaan kuin rajamerkit. Infot olivat vain tienlaidassa.

Näkyy latu loppuneen. Tre Kronorit odottavat talvea.

Puiston rajalla, tihkusateessa.

Näkymä Ristinäsjärville.

Kokkailin Ristinäsjärvillä jauhelihakastiketta ja pahvia eli burritoja. Ihan hyvät eväät tuli vaikka vähän epäilytti... kotona kun tulee valmistettua sama setti vähän eri tavalla. Niemi järvessä oli punertava, ilmeisesti täynnä jotain kukkaa. Vesi oli alhaalla. Kuvailin erästäkin pikku ötökkää, joka ei pelännyt kameraa ollenkaan vaan ryömi välillä kohti objektiivia. Mikä lie peloton pikku siivekäs.

Pikku puro Ristinäsjärven leiripaikalla.

Pienen pieni siivekäs.

Sulamiskurut ovat varmasti vuolaita keväällä. Nyt joet olivat kuihtuneet pikku puropahasiksi, joku oli kuivanakin.

Vedet olivat alhaalla myös puroissa, yksi karttaan merkitty oli kuivanakin. Kuvailin maisemia ja kasveja kävellessäni kohti kanjonin alkukohtaa. Kanjonilla sataa tihuutteli ja valoakin oli vähänlaisesti. Mukanani ei ole ollut kunnon jalustaa, joten vedin sarjoja "moottorilla". Menee vaan "filmiä" hukkaan, mutta hätätilanteessa voi aina perata epäteräviä pois. Ja nyt on aika hyvin muistia ja akkuja mukana.

Kasvillisuutta tunkee joka kivenkolosta.

Polunvarren pajutkin kituuttavat pitkäikäisiksi.

Kevon kanjoni tihkusateessa. Pitää palata huomenna jos keli paranee.

Kanjonin jälkeisellä leiripaikalla olikin jo yksi pariskunta, mutta tilaa kyllä minullekin. Laitoin telttani pikku puron saareen. Löydettyäni toimistorakennuksen huomasin että sen takaa lähti iso polku kanjonille päin ja siellä oli varsin hienot näkymät. Vähän moraalin venyttämistä, mutta en poistunut polulta... ja ei sinne paskahuussillekaan mene merkitty polku... seli seli. Mutta upeat näköalat. Joku oli sinne raahannut pari pölliäkin jakkaroiksi.

Kaiverrus leiripaikan pöydässä. Kirvesmummojen hyvä merkki? Suojeluksessa?

Torstai 22.7.

Aamulla sade oli tauonnut. Näkymiä kanjoniin leiripaikalta.

Aamulla herälin ihan järkeviin aikoihin, mutta sään seljetessä päätin käydä vielä kanjonilla kameran kanssa, ottamassa ne eilisen kuvat uudelleen. Samalla tuli kuvattua erään koiransa kanssa kulkevan naisen kertoma auki revitty muurahaispesä ihan polun vieressä. Ilmeisesti karhun tekosia eikä järin kaukana leiripaikastamme. GPS raportoi kolmisen sataa metriä etäisyyttä. Pesän vieressä leijui vielä ummehtunut haju, tuolta muurahaispesässä siis haisee... ja munia kuskattiin hartaudella. Ei tuosta siis kovin kauaa ollut. Viime yönä?

Eipä ollut leiripaikalta pitkälti aukirevitylle muurahaiskeolle. Otso lienee vieraillut edellisenä yönä, olipa onnellinen sattuma että leiripaikka oli Kirvesmummojen suojeluksessa.

Kanjoniin laskee näyttävä puro.

Näkymiä Kevon kanjoniin.

Toinen leiripaikkani kanjonin pohjoispuolella pienen puron muodostamassa saaressa.

Maasto muuttui jylhemmäksi ja korkeuseroja riitti. Koivuja oli ylängöllä harvassa.

Kello oli siten jälleen puoli kaksi kun aloin talsia eteenpäin kohti Fiellua. Lapsuudesta muistamani kuolleet koivikot olivat entistäkin tasaisempaa ylänköä, rangat ovat katoamassa tai ainakin harvemmassa eikä uutta koivikkoa juuri nouse. Jokunen sitkas nuoremman näköinen yksilö oli alkanut paikata tuhoa.

Fiellun putousta kuvasin heti rinteeltä alkaen. Putous esiintyi juuri hienossa valossa ja näkyi etelän rinteeltä hienosti. Aivan putouksen alla on syvä kohta, muuan mies kertoi eilen siellä eilen uineensa ja pohjaa ei tunne. Ei ollut sukeltanut.

Fiellugeadggejohkan putous on näyttävä kuivaankin aikaan. Korkeuseroa riittää ja koko lailla vaatimattomasta vesimäärästä huolimatta putous on komea heinäkuussakin. Joen ylittäminen kahlaamalla ei tuottanut vaikeuksia, mutta laitoin nöyrästi coverbootsit jalkaan... jos tässä olisi mulinut ja repussa olisi ollut coverbootsit, olisi kyllä harmittanut ihan erityisesti. Pari naisihmistä katseli kyllä hieman ihmetellen että mitä se kundi oikein duunaa.

Heti ensimmäisenä reppu sivuun ja kuvaamaan putousta lähempää ennen kuin auringonvalo jättäisi sen kokonaan varjoon. Kameraa hienon hienolta sumulta suojaten kuvailin putousta lähempää. Suuri pudotuskorkeus vaatii laajakulmaa, tässä taisi olla 28mm (kinofilmivastaava).

Nautin jälleen maittavia burritoja ja kuvasin ihme ötökän varusteissani. Yllätyksekseni se pelästyi ja lensi pois vaikka näytti enemmänkin kävelevältä kaverilta. Valitettavasti ei ollut moottori päällä, olis tullut näyttävä sarja ihan pelästyksestä nappia painamalla!

Sitten soppatauko ja kuva vaeltajasta tauolla. Kamoista kömpi tuollainen hirviö, mistä lienee sinne eksynyt.

Vielä viimeinen vilkaisu Kevon kanjoniin, kohta se katoaa näköpiiristä.

Tunturiylängöllä näkyvät vanhat tuhot, uutta koivua kasvaa kovin hitaasti. Jo yli parikymmenvuotiaat kuolleet rangat ovat lyhentyneet viime näkemältä ja ovat nyt pääosin puolimetrisiä pitkiä kantoja.

Melkoisia nousuja, mutta hissukseen jaksaa. Ennen valitsemaani leiripaikkaa karttaan merkitty poroaita oli joko poistettu tai lahonnut, mutta kenttä erottui puuttomana heinikkona, jonka reunoilla oli lahoavaa puuta, ehkä aidan rippeitä.

Vanha poroerotuspaikka on katoamassa maastoon. Alue erottuu vielä ympäröivästä maastosta.

Kolmas leiripaikkani Buordnajeaggilla illan auringossa.

Statistiikkaa: Kolme päivää kahdeksasta takana, neljän gigan microdrive hieman yli puolillaan, ensimmäinen kameran akku neljästä käytetty, kommarin ekassa akussa kolmesta kaks tolppaa neljästä, ulkona lämmintä nyt puolilta öin 8.0 astetta ja näkkäriä syöty hieman yli kiintiön. Kaikki hyvin. Hyvää yötä.

Perjantai 23.7.

Aamulla olikin lämmintä, mittari näytti koko lailla varjossa 18 astetta, teltassa sisällä yli 20. Eipä ihme että alkaa sulaa makuupussissa.

Lämpö nousi kahteenkymppiin jo tässä kymmenen korvilla aamupuuroa popsiessani eli lämmintä kyllä piisaa tänään. Ans kattoo miten näitten vesihommeleitten kanssa käy tänään, saattaapi tulla jano jollakin kohdin kun ei ole vesipaikkoja tämän päivän reitillä kovinkaan paljoa. Se just-ennnen-kanjonia-reiripaikan jamppa kertoi että vedet ovat alhaalla tunturissa, sen olin kyllä jo arvannut Ristinäsjärvillä ja Kevon polulla itsekin. Taidanpa kokeilla miten vesi pysyy parin minigripin sisällä, sillä keinolla voisi saada litran tai pari kulkemaan repun päällä. Mulla on siinä sellainen kuminauhaviritys, jossa vielä viime vuonna heilui makuualusta, mutta Therm-A-Rest mahtuu nyt repun sisälle. Tosin jos tuo vesikyttyrä lässähtää niin sitten on kyllä selkä märkänä... Pitää kattella joku platypus tai vastaava jatkossa, sitä voi käyttää sitten sen muutaman kerran kun on vähemmän puroja reitillä ja toisaalta sellainen voisi olla kiva leirissä aina kun puro on kurkotusetäisyyttä kauempana.

Lämpöä oli kohtuudella rinkkaa pakkaillessa puolilta päivin.

Guivin kämpällä oli ehkä reissuni viimeinen henkilö ennen Utsjokea. Erikoinen persoona, kiertelee erämaita suvet talvet. Kertoi olleensa Metsähallituksellakin töissä, kertoi eräästä Kyrö-nimisestä kaverista ja Kevon reitin leiripaikkojen pikku erikoisuudet ovat juurikin Kyrön keksintöjä. Puun kulutus kuulemma väheni roimasti kun tulisijoihin pantiin sellaiset veikeät pöntöt. Ei siinä sitten isoja tulia tehdäkään eikä tulilla lämmitellä tai kuivatella kun se tuli on siellä pöntössä. Ne levyt joita on sellaisissa katoksissa ovat teltan alustoja, ihan kesäkäyttöön. Ei maasto kulu. Niille pitäisi kyllä olla käyttöohjeet, ei tuollaista itse keksi. Ihme lautoja...

Toimivammilta äkkiseltään näyttivät virtsalot puuseessa ja laudoista kyhätyt "paskakasetit" jotka on ilmeisen helppo ottaa puuseen alta ja viedä pois. Roskiksetkin ovat hyvä juttu, Metsähallituksen yleisestä linjasta poiketen. Osa porukasta ei vie niitä roskiaan kuitenkaan pois ja nyt maasto on todella siistiä. Eivätkä roskikset ole ääriään myöten täynnä vaan niitä oli tyhjennetty. Myönnetään, en minäkään niitä vähiä roskiani viitsinyt Utsjoelle kantaa kun kerran oli roskapöntöt. Pönttöjen puuttuessa olisin tietenkin jätteeni mukanani vienyt, nyt alkaa roskapussi hiljalleen saada jotakin sisälleen.

Matka Guivin kämpälle meni yllättävänkin mukavasti, maasto oli hyväkulkuista. Koppeloita pölähteli useastikin jalan vierestä, pari kertaa pelästyin oikein kunnolla kun siinä ajatuksissani lampsin. Suloisia poikasia kipitti kaikkiin ilmansuuntiin ja emo koetti hokutella minua poispäin.

Kohti Guivia. Huipun tienviitta näkyy kauas (valitettavasti).

Nousu Guiville olikin sitten taas haastavampi. Tasaista nousua, välillä jyrkempään ja välillä loivempaan. Huippu näkyi koko ajan ihan viimeistä paria sataa metriä lukuunottamatta. Näkymä Kevolle päin oli aika mitäänsanomaton, kanjonia ei erota noin kaukaa, jossakin siinä ennen sitä isoa järveä (Vuogojavri) sen pitäisi olla.

Varjo ja mies Guivin huipulla.

Huipulla sitten pakolliset kuvat ja Haman pikkujalusta hajosi jälleen. Sama juttu joka vuosi. Erään ison lohkareen päällä oli kuitenkin laakea kivi valmiiksi kameraa varten aseteltuna, joten kuvat sain varsin helposti.

Näkymä Kevolle päin. Kanjonia ei erota, mutta jossakin ennen kauempana näkyvää Vuogojavria se on.

Näkymää pohjoiseen päin. Tähän suuntaan ollaan jatkamassa. Hyvältä näyttää, ei siellä mitään ylipääsemättömiä ja laajoja soita näy. Huomenna edessä on parempi näkymä Gaimmioaivilta.

Näkymää jonnekin koillisen suuntaan. Tenon takana näkyy Norjan lumirinteisiä tuntureita.

Laskeutuminen länteen oli vähän hankalampaa, polkua ei ollut ja viitat katosivat tuon tuostakin silmistä. Tuli vähän sellainen olo, että viitat oli vedettu sinne rajalle, mutta ei siitä kukaan ollut kävellyt. Viitat johtivat louhikkoon ja pohjoiseessa näkui puiston raja. Sama se missä tässä menee, oikaisin pikkuisen ja lähdin pohjoiseen missä raja näkyi muutaman sadan metrin päässä. Louhikosta ja jyrkemmästä rinteestä kun pääsi niin matka alkoi joutua tasaisilla skaidimailla. Rinteen louhikoita loivasti kierrellen Gaimmioaivin kaakkoispuolelle, huomenna olisi tarkoitus käydä huipulla aamupuuron jälkeen. Huipulta näkee ilmeisesti koilliseen varsin pitkälle ja jos nyt muistaisi katsoa sääennusteen netistä, huipulla on varmaan kenttää toisin kuin tasangoilla parin seuraavan päivän aikana. Huomenna pitäisi vanhan ennusteen mukaan olla poutaa ja yli 20 lämmintä, mutta miten sen jälkeen?

Poroja hölkkäsi rinteillä siellä täällä, järsivät miltei olematonta jäkälää. Laihat ovat laitumet.

Gaimmioaivia kohti, laitoin neljännen leirin tunturin viereen laaksoon purolle.

Lauantai 27.7.

Tämä päivä oli suunniteltu vähän kevyemmäksi, samoin huominen sunnuntai. Mutta olen ottanut tässä vähän suunniteltuakin rennommin. Aamulla nukui pitkään ja lähdin sitten puolilta päivin valloittamaan Gaimmioaivia, Paistuntureista pohjoisinta.

Gaimmioaivin huipulla.

Huipulla GSM toimi loistavasti ja katselin sääennusteen ja soittelin kotopuoleen. Maanantaihin asti on luvassa miltei hellettä, sitten yksi tippa vettä. Miltei helle saattaa kyllä realisoitua ihan hellelukemina, eilen oli ollut 25 astetta Utsjoen mittausasemalla.

Näkymää koilliseen. Teno ei näy, mutta laakso on kyllä aavistettavissa suunnassa johon kuvassa näkyvä puro laskee.

Näkymää pohjoiseen, hyvältä näyttää.

Pohjoiseen matka näyttää hyväkulkuiselta, kunhan väistelee pahimmat suot. Samaa marastoa tai skaidimaita, pientä vaivaiskoivua näyttää olevan. Taivas on miltei pilvetön ja tuulee heikosti. Ei voisi paljon parempaa keliä toivoa.

Rajun auringonpaisteen kääntöpuoli on ihon palaminen. Käsivarret jo pikkuisen punottavat, mutta sapuskan jälkeen otin kunnon tirsat ja ilta-aurinko ei toivottavasti polta ihoani aivan karrelle. Illalla rasvataan taas...

Lämpömittari näyttää 22.9 teltan varjossa ja 34.9 teltassa. On hyvä lämpö kopissa. Jospa tästä sitten kamat kasalle ja viiden jälkeen eteenpäin jokunen kilometri. Tavoitteena on palsasuon reuna Aitevarrien takana. Seitsemisen kilometriä. Trippimittarissa on nyt 62.2 kilometriä, varsin mukavasti on tultu tähän asti.

Skaidimaat sen kun jatkuvat. Täällä vähäisten koivujen joukossa oli vanhempiakin. Ehkäpä toukkatuhoja tulee alueella jossa toukka-armeija pääsee etenemään puusta puuhun, täällä toukka tarvitsisi siivet.

Ohut pintakerros kuluu herkästi pois voimakkaasti laidunnetuilla alueilla ja sen kasvaminen uudelleen umpeen kestää pitkään. Toivottavasti ylänköalueista ei tule sora-aavikkoja...

Vähän on ollut väsy päivä, lieneekö eilisen rypistyksen peruja. Onhan tässä jo tultukin, trippimittarissa vajaa 70 km mukaanlukien Gaimmioaivilla piipahdus ilman reppua.

Huomenna suunta selkeästi kohti Utsjokea, ajattelin etsiskellä asentopaikkaa karttaan merkityn ikivanhan poroaidan liepeiltä.

Ihmeesti on taas GSM-kenttää, taidanpa vilaasta Iltalehteä huvikseni. Reissu kääntyy loppupuolelleen ja ulkomaailma alkaa hiljalleen palailla mieleen...

No eipä toiminut Iltalehti sellaisella nopeudella että olisi saanut jotakin luettua. Ulkomaailma uutisineen jäi vielä pimentoon.

Muutama sääski odotteli keskiyön auringossa sisäteltan pinnassa.

Sunnuntai 25.7.

Eilisen väsymys tuntuu kaikonneen ja tuntuu jälleen hyvältä lähteä kävelemään. Kello on puoli kaksitoista ja sueraavaksi pitää kai purkaa leiri ja pakata rinkka. Hellettä piisaa, sääennustus lupaa edelleen sunnuntaiksi ja maanantaiksi hellettä, tiistaiksi yhden tipan sadetta ja paluumatkalle keskiviikoksi jo kahden tipan sadetta.

Tämän päivän reitti kulkee jo varsin suoraan kohti Utsjokea, tavoitteena on ikivanha poroaita Erttetvarrin kupeessa. Siinä näyttäisi olevan purokin, ja Utsjoelle päin mentäessä on lisää pikku puroja. Eiköhän sieltä kunnon asentopaikka löydy.

Tässä paikassa oli pikku ongelma noiden vesien kanssa, otin vettä tuollaisesta matalasta suolammesta, mutta pistin sitten Katadynin hommiin kun sitä on tullut raahattua mukana, juurikin tällaisen tilanteen varalla.

Sää suosii ja mies kulkee! Ei muuta kun leirinpurkuhommiin. Ja se pakollinen valokuva leiripaikasta.

Viides leiri parin suolammen välissä Njiljjohmohkkejeaggin itäpuolella. Karttaan merkitty palsasuo näytti lähinnä pajuryteiköltä (ei näy kuvassa).

Vielä pari kuvaa leirin liepeiltä.

Maasto oli varsin hyväkulkuista ja onnistuin karttaa seuraamalla välttelemään pahimmat suot ja kivikot. Toisaalta suot olivat varsin kuivia ja kivikotkin helppokulkuisia.

Palsasuot eivät olleet järin vaikuttavia, kuvassa yksi muhkuraisimmista. Muistaakseni Karigasniemen tien lähellä, Karigasniemen Ailigaksen liepeillä, on näyttävä palsasuo. Näkyy paikka merkityn soidensuojelualueeksi nykyään, menimme siitä aika läheltä joskus liki parikymmentä vuotta sitten, pitäisi kaiketi olla dia tallessa jossakin...

Taukopaikkani Linkinjohkalla.

Linkinjohka oli varsin pieni tähän aikaan vuodesta, uomaa oli kyllä isoillekin sulamisvesille. Laitoin saksalaisten lahjaa suomenkin retkeilylle, Reiter-pussievästä, ja keittelin vielä kahvit päälle. Eipä tässä ole kiire minnekään.

Sitten sinne ikivanhalle poroerotusaidalle, oli oikein merkitty nähtävyydeksi karttaan. Eikä suotta! Kun aita lopulta tuli näkyviin tunturinrinteen takaa, se olikin tehty (säilyneeltä osin) kivestä! Mahtava rauniolinna rinteessä! Näky oli vaikuttava, ja rakennelman mittasuhteetkin melkoiset: GPS unohtui päälle kun kiersin aitausta ja pikaisella arviolla GPS:n näytöltä leveyttä on miltei 50 metriä ja pituutta enemmän. Lisäksi aitauksessa on ollut alempana puisia osia, jotka ovat lahoamassa rinteeseen.

Ikivanha, osin kivinen, poroerotusaita Errttetvarrin kupeessa ilta-auringossa. Kuin muinaisraunio...

Pääaitaus GPS:n näytöllä, rakennelma on varsin kookas.

Paikka on myös hieno, aitaukselta aukeaa näkymä Njidgu-joen laaksoon ja olo on kuin maailman katolla. Kyllä lappalainen on poroerotuspaikakseen hienon paikan aikanaan valinnut!

Utsjoella leirintäalueen pitäjän kanssa jutellessa kävi ilmi, että aitaus on todella vanha. Kukaan ei tiedä enää milloin se on tehty. Kaima-Jussi kertoi nykyisenkaltaisen poronhoidon historian juontavan aina jonnekin 1300-luvulle, jolloin poronhoitoa aloiteltiin Norjassa. Erttetvarri, parisenkymmentä kilometriä Utsjoelta, ei ole kaukana Norjastakaan...

Aikani kuvattuani lähdin sitten kohti goahppelasjärven tupaa, sillain tyyliin "otan tosta vähän enempi oikealle niin tuun tohon järvelle". Mutta kun GPS ei toimi sillä tavalla... Ajauduin liikaa vasemmalle enkä sitten enää viitsinyt lähteä "erikseen" sinne pikku lammelle. Ihan komean teltanpaikan löysin lammesta laskevan kirkasvetisen puron varrelta. Jälleen on puolimetrinen puro kymmenmetrisessä uomassa, mutta täällä nämä vesiolosuhteet näyttävät vaihtelevan vähän rajummin. Eipä ollut ylitysvaikeuksia.

Helle jatkuu ja iho meinaa palaa, piti laittaa iltateellä takki päälle ihan auringolta suojaksi. Ei tässä mitään isoa ongelmaa ole edessä, huomenna lienee viimeinen hellepäivä. Porot pärskivät rinteessä ja minä laittaudun yöpuulle.

Piti vielä kurkistaa sääennustusta Ilmetieteen Laitoksen sivuilta. Heinäkuussa Utsjoki on ollut Suomen lämpimin paikka tähän asti! Huonona uutisena tiistain sade on muuttunut ukkoseksi. No tuota vähän pelkäsinkin ja tänään jo suunnittelinkin jatkavani huomenna aina Oadasanjavrreille jos matka maistuu, sitten ei tartte ihan mahdottomia sateessa talsia tiistaina.

Vesikasveja pikku purossa.

Kuudes leirini.

Heräsin yöllä sattumoisin keskiyön kohdalla ja otin pari auringonlaskukuvaa.

Maanantai 26.7.

Viimeistä iltaa näreessä, aurinko se vaan paistaa edelleenkin eikä huomisesta rajuilmasta ole tietoakaan. Leiriydyin polun viereen Oadasanjavrreille, tässä oli hyvä kohta. Eipä tällä polulla taida olla paljoa tallaajia, Goahppelasjärven kämpällä oli edellinen merkintä parin päivän takaa. Utsjoelle on matkaa noin kahdeksan kilometriä polkua pitkin.

Goahppelasjärven tupa ei kauas näy kun tulee lounaan suunnalta. Alkoi jo vähän usko GPS-pisteisiini horjua kun kämppää vaan ei näy ja matkaa on muutama sata metriä. Kahdensadan kohdalla se sitten ilmaantui esiin harjanteen takaa. Kauniissa laaksossa pikku tupa.

Goahppelavzejavrin laaksoa ja tupa.

Näkymä Goahpplavzejavrille Avzegeazeoaivin rinteeltä.

Kuvassa kammi ja rajavartiotupa sekä mies kammissa.

Goahppelavzejavrin pohjoispäässä on kammi. Piti oikein ottaa tunnelmakuvia kun oli niin tunnelmallisessa kunnossa tuo hökkeli. Päivä paistaa jo lautaseinien välistä ja turvetta on tuettu kaikella mahdollisella puukepeistä harjateräkseen. Sinällään tuo vastasi jo enemmän käsitustäni kammista, mökki oli varsin pieni eikä mikään tupa kuten Kevon Fiellulla. Lautaa kyllä seinissä, muovia ja huopaa rakenteissa mutta kuitenkin. Pienempiäkin olen kyllä nähnyt, mutta vain romahtaneena. Kammien aika taitaa olla ohi näinä kelkkojen ja mönkijöiden aikoina, toivottavasti jokunen oikea kammi kuitenkin säilytetään.

Kävin pohjoispään pitkässä niemessäkin, näkymät järvelle ovat hienot.

En sitten viitsinyt palata tarpeeksi takaisinpäin ja hukkasin pöpelikköön sen polun. Ajauduin hieman liikaa pohjoiseen ja paikallistin itseni Birkejohsuohpas-kukkulan eteläisen nyppylän liepeiltä. Äh. No siitä sitten vaan sitä olematonta polku-uraa etsiskelemään. Löytyihän se lopulta. Ja vei suoraan Oadasanjavrreille.

Taidanpa syödä iltapalaksi vara-annokseksi varaamani Reiterin, en ole ihan varma onko Koskenlaskija ja meetvursti enää EU-määritelmien mukaisia elintarvikkeita. Säilytyslämpötila on ylittänyt ohjearvot parilla kymmenellä asteella jo noin viikon. Osa meetvurstin rasvasta on sulanut ja makkaransiivuissa on veikeitä reikiä. Koskenlaskijan pinnassa on voinkeltaista marinaadia. Taitaa olla parasta dumpata roskiin vaan huomenna Utsjoella. Ei ne tosin vielä kovin erikoiselta haise...

Jokin lintu käy tuossa sukeltelemass aina välillä, leijuu ilmassa ja sitten sukeltaa nopeasti jotakin lammesta. Koetin saada kuvaa, mutta aika hankalaa on. Lähelle ei pääse ja seisaaltaankaan ei saa kauaa kuvata kun lintu jo poistuu palatakseen myöhemmin. Niitä on oikein kaksikin välillä. Ja jokin poikanen ääntelee lammessa, ihan on lentokykyinen kun päästi lenkin välillä palatakseen takaisin lampeen. Toivottavasti en ole ihan liian pahasti jonkun reviirillä.

Paikalle ilmaantui jokunen sääski ja reilummin mäkäräisiä ja painuin telttaan. Jollakin ihmeen konstilla muutama kymmenen mäkäräistä livahti sisään ja meni jonkin aikaa teloittaessani ne yksitellen sisätelttaan. Näkyi tulleen muutama puremakin, verisiä läikkiä jaloissa. Mahdankohan olla jo noillekin immuuni vai kutisevatkohan pahastikin huomenna? Sääskistä ei enää paukamia nouse, tosin on mulla allergialääkityskin päällä.

Tiistai 27.7.

Seitsemäs ja viimeinen leiripaikkani Oadasanjavrreilla.

Aika jättää erämaa. Aamulla sää oli edelleen aurinkoinen ja taivas miltei pilvetön, mutta tuuli voimistui aamun mittaan ja vei sääsket jälleen mennessään. Ukonilma antaa sen sijaan kyllä odottaa itseään, hellettä piisaa edelleen.

Vetäisin vielä viimeisen Reiterin lounaaksi ja nyt puolen päivän maissa on reppu pakattuna ja viimeinen kahdeksan kilometrin taival Utsjoelle edessä. Ei tuossa varmaan pitkään mene, mutta ei tässä mitään kiirettäkään ole tuonne sivistyksen pariin.

Ihme juttu kun GSM ei toimi tässä painanteessa näin lähellä Utsjokea.

Ei muuta kuin kutistunut ja keventynyt reppu pykälään ja polulle!

Lähempänä Utsjokea näkyi jälleen koivutuhoja. Muutama nuorempi koivu kasvoi siellä täällä ryppäänä.

Teno, silta, Utsjoki ja kohta perillä Utsjoella.

Utsjoen leirintäalueelta löytyi mökki ja saunavuoro, Uulan säästöstä sikspäkki ja puhdas T-paita. Paluu sivistyksen pariin voi alkaa...

Epilogi

Hieno reissu, sää suosi ja maisemat olivat hienoja. Kevolla näki aina muutaman vaellusporukan päivässä, mutta alueen ulkopuolella en sitten nähnyt enää ketään. Paistuntureiden ja Utsjoen välinen maasto osoittautui varsin hyväkulkuiseksi, joskin jonkin verran yksitoikoiseksi tunturiylängöksi. Suunnistaminen hyvässä kelissä on helppoa kunhan ymmärtää etäisyydet.

Sapuskaa oli jälleen riittävästi muttei liikaa, ja bensaa jäi muutama desilitra. Kylmimmän kelin vaatteita raahasin turhaan ja makuupussi oli lähinnä nukkujan alla kun oli niin hellettä. Pitää kuitenkin osata varautua pahimpaan, kuten sanottu, samassa paikassa on tullut heinäkuussa räntääkin päin näköä.

Reittiä voi suositella helppokulkuista mutta hiljaista vaellusmaastoa etsivälle. Jos haluaa aivan rauhassa olla kokonaisen viikon, voisi Sulaojalta suunnata Kevon puiston länsipuolelle. Silloin kyllä menettää näyttävän kanjonin ja Fiellogeaddgejohkan putouksen. Eikä siellä Kevollakaan nyt mikään tungos ole, ainakaan heinäkuulla.

Jussi Ristilä
www.ristila.com