www.ristila.com -> VAELTAMINEN -> VARUSTEISTANI

Varusteistani

Tällä sivulla on tarinaa vaellusvarusteistani. Kuten jokaisella vaeltajalla varusteiden valinta on henkilökohtainen kompromissi, joten poimi tästä parhaat vinkit omaan vaellustapaasi sopivasti!

Varusteiden valinta on nippu hyvin henkilökohtaisia valintoja. Vaakakupissa ovat yleensä hinta, paino, mukavuus ja soveltuminen omalle tavalle vaeltaa. Hyvät varusteet tuovat erämaahan mukavuutta, mutta toisaalta myös mahdollistavat pitemmät päivämatkat ja paremman yöunen. Mukavuus näkyy yleensä niin painossa kuin hinnassakin. Onneksi kaikkea ei tarvitse ostaa kerralla. Itse olen ostellut uusia varusteita kun vanhat ovat kuluneet loppuun, osoittautuneet liian epämukaviksi tai huonoiksi. Ostoslistalla taitaa aina olla jotakin... Hankinta riippuu sitten siitä, että onko moiseen varaa vai pärjääkö vanhalla vielä toistaiseksi.

Tällä listalla näkyy myös painava kameralaukkuni. Kameralaukun paino on karsittava pois muista varusteista, jotta jaksaa vielä kulkea ja nauttiakin kulkemisesta. Kameralaukku tuo oman sävynsä tähän varustelistaan, lähinnä siten että muiden varusteiden painoa on optimoitu jotta saa sen kameralaukunkin kulkemaan.

Rinkka

Kantolaitteen valinta riippuu lähinnä kantajasta, kuormasta ja retken pituudesta. Mikäli haluaa vaeltaa viikkoja kalastelematta, tarvitsee melkoisen rinkan. Itse olen ollut kiveliössä korkeintaan viikon ja pärjään mainiosti ergonomisella "rosnalla". Putkirinkkaan voisi saada enemmän tavaraa, mutta Haglöfsin Victoriini sopii 75 - 85 litraa tavaraa ja se on riittänyt viikoksi.

Rosna on omasta mielestäni miellyttävämpi kantaa kuin putkirinkka. Sitä on kuitenkin hieman vaikeampi ylipakata ja toisaalta retken lopulla tavaraa ei voi juuri säilyttää sivutaskuissa, jotta rinkan pääosa säilyttää edes joten kuten muotonsa. Lisäksi alataskussa en ole säilyttänyt usein tarvittavia keitintä ja sapuskaa, sillä sen on oltava täyteen piukasti pakattuna jotta rinkka säilyttää muotonsa.

Pääosastoon pääsee kuitenkin hyvin yläkautta, joten alataskuun on minulla asettunut makuupussi ja varavaatteita. Teltta on pääosassa pystyssä selkää vasten. Tästä seuraa vielä yksi huono puoli: Rinkkaa ei voi pakata sateella teltassa, vaan teltta on purettava ja pakattava rinkan isoon pääosaan ensimmäisenä. Tästä ei kuitenkaan ole ollut erityistä haittaa, sillä rinkan pakkaa sateessakin nopeasti. Kamat voivat odotella sisäänahtamista rinkan sadesuojaan kääräistynä.

Teltta

Aiemmin käytin kahden hengen telttaa yksin, mutta digipokkarin vaihduttua digijärkkäriin kasvoi kameralaukun paino sellaiseksi että kaikista mukavuuksista pitää hieman tinkiä. Loistavan tilava ja kestävä The North Facen Roadrunner 2 sai vaihtua tiloiltaan niukkaan mutta kestävään ja kevyeen Hillebergin Aktoon.

Roadrunnerilla on selvitty sateista ja myrskyistä Skandiavian kesäisen Lapin äärimmäisissäkin oloissa, Akto puolestaan on ollut vasta "normaalioloissa" Suomen lapissa. Akto on sadesäällä vaatimattoman kokoinen, sillä vaikka teltta onkin täysin vedenpitävä sen pieni koko vaikeuttaa märkien vaatteiden ja varusteiden kanssa taiteilua. Ehkäpä minä vain alan kangistua keski-ikästyessäni, mutta isoon telttaan tottuneelle se on ahdas.

Akton painon (noin 1.3 kg) ja kestävyyden suhteen ei ole mitään valittamista. Teltta on erinomaisen kevyt majoite ja siinä on enemmän sisätilaa kuin muissa vastaavissa yhden hengen retkeilyteltoissa. Kyllä sinne kookaskin vaeltaja mahtuu ja suurenkin kameralaukun saa sisälle viereensä. Lisäksi se on helppo pystyttää tuulisessakin kelissä ja sateessa. Akton mukaan voi pakata jokusen paremman (karkaistun alumiinisen) kiilan, Hillebergin kiilat kun ovat jostakin käsittämättömästä syystä karkaisemattomia ja taipuvat helposti käytössä. Toinen merkillinen ominaisuus on teltannarujen venyminen niiden kostuessa. Teltan narut pitää siis aina kiristää niin että soi, ja silti niitä voi joutua kiristämään sateen yllättäessä. Kokonaisuutena Akto on kuitenkin erittäin toimiva yhden hengen teltta.

Makuupussi ja makuualusta

Makuupussia hankkiessa pääkriteeri lienee lämpötila, jossa sillä pärjää. Untuvapussit ovat hieman keveämpiä kuin keinokuitupussit, mutta sietävät huonommin kosteutta. Untuvapussi voi olla ongelmallinen ylätunturissa teltalla vaeltavalle, sillä sateisella säällä pussin kuivattelu teltassa voi olla mahdotonta. Allergisten (kuten minäkin) kannattanee katsella vain kuitupusseja. Itselläni on kuitupussi.

Palelemiskynnys on henkilökohtainen asia. Jotkut vain tarvitsevat paksumman pussin kuin toiset. Itse hankin Ajungilakin Kompaktin, joka on kolmen kauden pussi (keväästä syksyyn). Suomen Lapissa lämpötila voi kesälläkin pudota yöllä nollan tuntumaan, joten en suosittele keskieurooppalaista kesäpussia kenellekään (paitsi jos nyt kerta kaikkiaan pärjää ohuella pussilla). Teltassa nukkuvalle ei hieman liian lämmin pussi ole ongelma, laavulla taas sääsket tunkevat ikävästi avoimeen pussiin.

Ajungilakin lämpimyyttä voi säätää yllättävän paljon kiristämällä hupun nyöriä ja kaulan kohdalla olevaa lämpökaulusta. Lämpimimpinä öinä voi avata hieman jalkopään vetoketjua ja johan tuuletus toimii.

Pussia kannattaa säilyttää vaatekomerossa avoimena, sillä pakkauspussiin sullottuna (erityisesti kompressiohihnoilla kutistettuna) makuupussi saattaa menettää lämmöneristyskykyään. Peseminen ei tee sekään hyvää pussille, joten pussia kannattaa tuuletella maastossa ja erityisesti kotona reissun jälkeen.

Nukkumismukavuuteen vaikuttaa paljon makuualusta. Itsestään ilmalla täyttyvät alustat ovat lämpimiä, mukavia ja nykyään myös keveitä ja todella pieneen tilaan pakkautuvia. Hinta vain on järkyttävä. Itselläni on nyt Therm-A-Restin ProLite 3 regular: 183 senttiä pituutta, puolisen metriä leveyttä, 2.5 cm paksuutta ja painoa vaivaiset 580 grammaa. Hankinta tuli ajankohtaiseksi kun piti ostaa toinen makuualusta tytärtäni varten, reppuun ei saanut oikein millään kahta solumuovialustaa kun siellä oli jo kaksi makuupussia. Tytär tosin nukkui sillä vanhalla solumuovisella. Solumuoviset makuualustat ovat edullisempia, mutta kannattaa välttää markettien viiden euron alustoja. Hyvä alusta on riittävän kova, ettei se painu miltään kohdin aivan linttaan kun sille asettuu makaamaan. Alustan tarkoituksena on toimia paitsi pehmeänä patjana, myös eristekerroksena maan ja nukkujan välillä. Lisäksi hyvässä solumuovialustassa on suljetut huokoset, ettei se ime vettä pesusienen tapaan. Vanha Globetrotetrin Comfort -solumuovialustani on 14mm paksu ja varsin mukava. Se kulki hyvin rinkan päällä suojapussissa eikä imenyt vettä millään. Therm-A-Rest on kyllä parempi... ah-niin-lämmin ja ah-niin-pehmeä ja keveämpikin.

Keitin ja kattilat

Keittimen valinta on uskonsotien aihe sekin. Itse keittelin Trangialla, kunnes hankin Mountain Safety Researchin Dragonfly-bensakeittimen. Aiempia kokemuksia on myös kaasupanoksella toimivista keittimistä. Trangian teho ei ole kummoinen eikä juuri säädettävissä, mutta se on toki käyttövarma ja tenua saa Suomessa kaikkialta. Kaasupanokseen kiinnitettävä keitinosa on kevyt, mutta keitin ei toimi kun lämpotila alkaa laskea muutamaan asteeseen tai alle. Nykyään saataa tilanne olla tältä osin parempi sekoitekaasuilla.

Bensakeittimen parhaita puolia ovat suorastaan järjetön teho (noin 3 kW), tehon säätömahdollisuus, toimivuus kaikissa mahdollisissa keliolosuhteissa (kaima-Jussi on käyttänyt omaansa alle -20 asteessa, minä taas kaadoin omastani vedet pois ennen sen sytyttämistä kaatosateessa), keveys (Trangiaan tms. verrattuna) sekä bensiinin hyvä lämpöarvo (kaksi kertaa enemmän energiaa kuin tenussa samassa painossa polttoainetta). Huono puoli on ehkä monimutkainen rakenne. Internet-arvosteluita lukiessa on kyllä tullut hieman sellainen olo, että osa vaeltajista on extreme-toheltajia, joilla rautakankiakin menee useita vuodessa. Itselläni ei ole ollut isompia ongelmia keittimen kestävyyden kanssa. Viiden vuoden jälkeen muoviseen pumppuun tuli pari pientä murtumaa, mutta niistä huolimatta vehje on toiminut moitteetta eikä se vuoda. Nyt kun vehje on poistunut mallistosta pitänee tilata uusi pumppu jos sellaisen vielä saa. Tai sitten pitää vaihtaa johonkin toiseen monipolttoainekeittimeen (noille näkyy vakiintuneen nimikin viime vuosina).

Dragonfly toimii kerosiinilla ja naftallakin, mutta suosittelen Internetistä lukemani perusteella mahdollisimman puhdasta bensiiniä. Nesteen pienkonebensiini (se, jossa ei ole öljyä eikä autonmoottorien tarvitsemia lisäaineita, sellainen vihreä pönttö) on osoittautunut tarpeeksi puhtaaksi. Litrahinta on kyllä törkeä, jossakin neljän ja viiden euron välillä, mutta ei sitä niin hirveitä määriä kulu. Itse pärjäsin pari vuotta ekalla viiden litran pöntöllä. Likaa kertyy kuulemma muun muassa tehonsäätöön käytettävään neulaventtiiliin, mutta vielä parin kymmenen bensalitran jälkeen ei itselläni ole ollut mitään ongelmia.

Kattiloiksi ostin MSR:n non-stick-pintaiset mustat kattilat. Pinnoitteen kanssa saa olla varovainen, mutta eipä siihen sitten ruokakaan tartu. Todella helpot huuhtaista ilman pesuainetta, pelkällä karhunkieli-sienellä. Ja alumiinisina kevyet ja lämpöä tasaisesti jakavat. Teräksiset ovat toki kestäviä kaiken rikkoville extreme-ihmisille ja tavalliset alumiiniset keveitä, mutta kummistakin saa irroittaa kärähtäneen kaurapuuron taltalla. Ja titaani on eriste, joten siitä ei määritelmän mukaan saa hyviä keittoastioita. Mukavuustekijä nuo kattilatkin, jos vain jaksaa paapoa teflonia (tai mitä lie herkkää pinnoitetta).

Juomavesi

Etelässä olen puhdistanut aina kaiken juomaveden. Aeimmin tein sen keittämällä, mutta keittely alkoi mennä jo aivan järjettömäksi kun lähdin tyttäreni kanssa reissuun ja niinpä ostin pikku vedenpuhdistimen. Katadyn Mini on malliston pienin rääpäle, painoa alle 200 grammaa (kuivana). Laitteella pumppaa kuitenkin puhdasta vettä yhdelle tai jopa kahdelle, kunhan vesi on koko lailla kirkasta. Tavallisen eteläsuomalaisen ruskeavetisen järven vesi tukkii suodattimen puolentoista litran jälkeen, mutta puhdistaminen on helppoa ja kivutonta. Puhdistaminen on osa laitteen käyttöä ja se pitää vain hyväksyä. Pumppaaminen on paljon helpompaa kuin keittäminen ja pikku pumpun kantamalla säästää niin vesikuormassa (kun voi pumpata tarvitsemansa veden tauolla, Suomessa veden löytäminen ei sinällään ole ongelma) kuin polttoainekuormassakin (veden keittely vie aika paljon polttoainetta). Isommalle porukalle suosittelen kyllä isompaa mallia, mutta yksin kulkevalle Mini on hyvä valinta.

Veden maku ei keittämällä parane, mutta suodattamalla kyllä. Ruskeasta vedestä tuli yllättävän hyvää suodattimella, vaikka kyseessä oli vain keraaminen suodatin.

Vettä keitellessä alumiiniset pullot (SIGG esimerkiksi) ovat hyviä. Veden voi kaataa pulloon kiehuvana ja sitten laittaa hieman vajaan pullon kellumaan järveen. Vesi jäähtyy nopeasti.

Kamera

Minä olen kantanut erämaassa digitaalikameraa. Kosteus ei ole ollut ongelma sen enempää kuin perinteisellä filmikamerallakaan. Olen toki ollut samalla tavalla varovainen kuin perinteisenkin kameran kanssa eli varonut liottamasta sitä ja antanut sen lämmetä rauhassa viileän yön jälkeen. Kylmä kamera "hikoilee" nopeasti itsensä likomäräksi lämpimässä, joten sen pitää antaa lämmetä kameralaukun suojassa (tai muovipussissa jos on kiire saada se lämpimäksi).

Digipokkari on vaihtunut vuonna 2006 digitaaliseen järjestelmäkameraan. Parhailla pokkareilla osaava kuvaaja saa todella hienoa jälkeä, mutta järjestelmäkamera on parempi ja monipuolisempi. Järjestelmäkamera varusteineen vaan painaa melkoisesti, oma kameralaukkuni painaa tällä hetkellä yli seitsemän kiloa.

Digikamera on tuonut vaeltavalle kuvaajalle lukuisia etuja: Filmi on halpaa (muistikortit ovat uudelleenkäytettäviä) ja kuvata voi siten sydämensä kyllyydestä. Matkaan pitää toki varata tarpeeksi muistikortteja ja akkuja. Itselläni on nykyjään kortteja ja akkuja noin 1500 kuvalle ja se on riittänyt. Kuvatankki (muistikortinlukijan, akun ja kovalevyn yhdistelmä) on näennäisen halpa, mutta kannattaa tutkia akun kestävyys ja miettiä tarvitsemaansa kapasiteettia: Tarvitsenko todellakin 40 gigan kovalevyn vaellukselle vai riittääkö 8 gigan muistikortti? Jälkimmäinen on varmempi, halvempi ja ennen kaikkea kevyempi. Kuvatankin käyttö varmuuskopiointiin onkin sitten toinen juttu, sillä voi paremmin perustella laitteen raahaamisen vaelluksella (kuvatankki kunnolla pakattuna painaa äkkiä puoli kiloa). Kannattaa ottaa mukaan ainakin kaksi tilavaa muistikorttia, sillä muistikorttiongelmat tuppaavat ilmenemään aina pahimmassa mahdollisessa paikassa. Jos kamerasi ei luekaan enää kunnolla korttia, laita se vaan sivuun ja kuvaa toiselle kortille. Kotona kuvat voi yleensä pelastaa varsin helposti, katso ohjeita täältä (PhotoRescue).

Kameravarustukseksi on vakiintunut Canon EOS 5D pystykuvauskahvalla, Canon 24-70 mm f/2.8L USM, Canon 100-400 mm f/4.5-5.6L IS USM, 12mm loitto, 180mm f/3.5L Macro, pyöröpolarisaatiosuodattimet zoomeihin, SLIK Pro pöytäjalusta, Gitzo carbon monopod kuulapäällä, kulmaetsin, vara-akut sekä muistikortteja ja miltei kaikki sullotaan LowePro Specialist 85AW vedenpitävään kameralaukkuun (makro menee omassa laukussaan rinkan yläosaan). Setti painaa jonkun 7,5 kiloa.

Kameralaukkua voisi keventää vaihtamalla valoisissa kesäolosuhteissa keveämpiin heikompivalovoimaisiin objektiiveihin, mutta harrastajalla ei oikein ole varaa kuin yksiin kakkuloihin. Pari kolme kiloa lähtisi kun ottaisi valovoimaisimman L-sarjan sijaan heikompivalovoimaisia laatulaseja (24-105 mm f/4L IS USM, 70-300 mm f/4.5-5.6 DO IS USM ja 100 mm f/2.8 Macro USM esimerkiksi). Yleensä edullisempikin objektiivi riittää maisemakuvaukseen kun valoa riittää ja objektiivin voi himmentää aukolle f/8, tuolla aukolla ero 2000 euron ja 200 euron objektiivien välillä on varsin pieni.

Vaellusasu ja sadevarusteet

Aiempi vaellusasuni oli halpa pääosin puuvillainen maastopuku. Sillä oli vahauksesta huolimatta ikävä tapa kastua nopeasti. Kaima-Jussi on käyttänyt Gore-Texiä, mutta se on hänen mukaansa varsin lämmin ja hiostava kesän päivälämpötiloissa.

Tuli sitten hankittua Haglöfsin Nansen-takki, seuraavana vuonna housutkin. Takki ei ole Goren materiaaleja, pikemminkin synteettistä, hengittävää ja nopeasti kuivuvaa materiaalia. Takki hylkii vettä, mutta kastuu kyllä sisältä vaellettaessa sateessa kesällä. Eipä ihme, sillä pärjäsin kymmeneen asteeseen asti pelkkä T-paita päällä. Rosnarinkka on päällä kuin liivi, jossa on selässä paksu lämmike. Sellainen päällä (selässä) kun kulkee, on T-paidan päällä yksi vaatekerta lisää. Pysähdyttäessä takki on hyvä, samoin leirissä. Takki pitää tuulta hyvin ja hengittää riittävästi, että T-paita kuivuu fleecen ja kuoritakin alla illalla leirissä. Noin viiden vuoden käytön jälkeen takki on menettänyt vedenpitävyyttään mutta edelleen pitää tuulta ja kuivuu nopeasti. En ole oikein uskaltanut kaikkein ohuimpia ja keveimpiä kuoritakkeja käyttää, on vain vaikea uskoa että ne oikeasti kestävät vaelluksen rasitukset. Kuoriasu on erittäin tärkeä ja siitä on pahimmillaan ääriolosuhteista selviäminen kiinni.

Kerrospukeutumisen ideana on suunnilleen, että iho pyritään pitämään kuivana ja kosteus poistuu alimmasta kerroksesta ulompiin haihtuakseen lopulta pois. Vaatteet ovat järkyttävän kalliita, mutta niitä voi kyllä ostella hiljakseen. Mielestäni tärkeintä on alusasu eli ihoa vasten oleva kerros, hankinnat kannattaa aloittaa siitä. Itse raahasin mukana ihan ylipaksuja fleecehousuja ennen kuin ostin vuonna 2004 microfleece-välikerroksen.

Alusasuna siis kannattaa käyttää urheilualushousuja ja T-paitaa, viileässä kelissä sen päälle voi vetää microfleece-välikerroksen. Samaa välikerrosta voi käyttää makuupussissakin jos sattuu yöllä heräämään kylmään. Itselläni on riittänyt tuon päälle kuorihousut viileälläkin kesäkelillä, yläosaan olen varannut vielä paksuhkon fleecetakin ja kuoritakin. Näitä varusteita pitää sitten osata käyttää... päälle sen verran että hyvältä tuntuu ja kulkiessa tuntuu menevän yksi kerros vähemmän kuin tauolla. Ja yöllä kanssa päälle sen verran että on mukava nukkua, mutta makuupussiin ei pidä ottaa päälle mitään kosteaa. Päivävaatteet olen ripustanut teltan kattoon tuulettumaan ja nukkunut yötä varten varatussa alusasussa.

Sadeasuja minulla on oikeastaan monenlaisia. Sadelahkeet on ollut yksi parhaita hankintoja. Lahkeet eivät hiosta samalla tavalla kuin sadehousut ja niitä onkin tullut pidettyä usein. Sateen jälkeinen kosteus viipyy usein vaivaiskoivuissa ja muissa varvuissa ja kastelee sitten vaellushousut vartissa. Lahkeet pitävät vaellushousut kuivana ja kulkeminen on mukavampaa. Kahluita varten hommasin coverbootsit kun kylläännyin jatkuvaan vaelluskenkien riisumiseen Sarekin reissulla.

Pikku tihkussa olen vetänyt päälle vain nuo lahkeet. T-paita kastuu joka tapauksessa, joten pikku tihkussa olen painellut ilman sateelta suojaavaa yläosaa. Jos alkaa sataa ihan oikeasti, vaellustakki antaa suojaa ja jos sataa pitkään sekä aivan kamalassa kaatosateessa olen vetänyt sadeviitan päälleni. Viitassani on sellainen kyttyrä rinkalle, joten rinkkakin kulkee suojassa viitan alla.

Hommasin vielä sellaisen rinkan sadesuojuksen, se on ollut hyvä hankinta. Rinkka on kyllä vesitiivis, mutta kunnolla liottamalla se kostuu sisältäkin. Lisäksi märkää reppua ei ole kiva ottaa (kahden hengen) telttaan. Vain hieman kostunut rinkka kuivuu nopeasti. Sadesuojasta on iloa myös rinkkaa sateessa pakatessa, sillä pakkaamattomat kamat voi suojata sadesuojalla. Yhden hengen teltalla kulkiessa reppu pitää jättää ulos ja sadesuoja sopii rinkan suojaamiseen ulkona.

Älypuhelin ja muistiinpanovälineet

Reissussa pitää olla jonkinlainen matkapuhelin ja minun valintani on tällä hetkellä tavallista luuria painavampi älypuhelin E71. Löysin Ortliebin valikoimasta sopivan vedenpitävän pussinkin, ja sen läpi näpyttely onnistuu hienosti. Puhumista pussin läpi en ole kokeillut, kun käytän Bluetooth-korvanappia. Aiemmin reissussa rähjääntyi kommunikaattori, viimeisenä Nokian E90. Näreessä on raahattu jokaista kommaria 9110:sta lähtien (9210, 9210i, 9500, 9300, 9000i-aikaan en ehtinyt vaeltaa). Pakastepussissa ja rinkan ylätaskussa kommari kestää matkan rasitukset hienosti. Akut kestävät nykyisin varsin pitkään, lisäksi olen pakannut mukaan pari vara-akkua. Älypuhelimella on kiva katsella sääennusteita vepistä ja lukea sähköposteja. Olen kirjoitellut sillä myös muistiinpanoja, jotenkin on vain vaikeata kaivaa esiin kynä ja paperia. Akkuja on mennyt yleensä vajaasta yksi tai kaksi, mutta hätätilanteen varalle olen ottanut yhden ylimääräisen. En ole pitänyt luuria päällä kuin satunnaisesti vastaanottaakseni viestejä, soitellakseni kotijoukoille tai surffatakseni netissä. On kiva olla välillä tavoittamattomissa.

Kansallispuistoissa etelässä puhelin on yleensä toiminut Elisan (Radiolinjan) liittymällä hyvin. Sen sijaan Sevettijärven pohjoispuolella kuuluvuus loppui jo toisena vaelluspäivänä ja palasi vasta parin kilometrin päässä tiestä Norjan puolella. Sarekissa kuuluvuutta oli lähtöpaikalla ja viimeisessä leirissä, josta oli näköyhteys Ritsemiin ja maantielle. Kebnekaisen vaelluksella taasen reitin varrella laaksossa oli tukiasemakontti ja puhelin toimi miltei koko ajan. Kebnen huipulta lähetin multimediaviestejä kavereille. Mikäli aiot luottaa matkapuhelimeen yhteydenpitovälineenä, tarkista kuuluvuus operaattoriltasi. Kannattaa myös huomioida, että usein kuuluvuusaluekartat ovat varsin optimistisia ja nykyiset pikkupuhelimet sisäänrakennettuine antenneineen eivät aina ole vanhempien ulkoisella antennilla varustettujen veroisia erämaan huonossa kentässä. Nousemalla tunturiin ja kokeilemalla tunturin laella tai eri suuntaan antavilla rinteillä saattaa löytää kohdan, jossa puhelin toimii joten kuten, jos kenttää muualla ei ole.

Vuonna 2008 mukana oli sanelukoneena Creativen Zen Stone -mp3-soitin. Taidanpa tehdä jatkossakin muistiinpanot sanelemalla, joskin saneluiden purkaminen on kyllä tuskaa. Zenin akku kesti hienosti vähän musiikin kuuntelua ja viikon reissun nauhoitukset, muutama minuutti päivässä tuli saneltua. Vehje on olemattoman kokoinen ja se säilyi riittävän kuivana kameralaukussa.

Vaelluskengät

Vaelluskengikseni valitsin ensin Hagöfsin Lupikset. Muutaman vuoden kuluttua Goren kalvo alkoi vuotaa ja yksi sauma repsottaa. Vuonna 2005 hankin Haglöfsin Mountain Prot. Olen ollut molempiin tyytyväinen. Kumisaappaat olivat liian hiostavat ja hiertävät, kunnon rakot jaloissa ei matka maistu. Kengissäni on Goren vuori, joka toimii ihmeen hyvin niin kauan kuin kenkä on jotakuinkin kuiva. Sitten jos kenkä (pintanahka) kastuu läpimäräksi, hengittävyys loppuu ja jalat hikoavat läpimäriksi. Vaelluskengät näyttävät kestävän hyvässä kunnossa kolmisen vuotta. Vuonna 2008 ostin Partiokaupasta leveälestiset Meindl tunturisudet. Hyvät ovat olleet nekin.

Joenylityksiin ostin coverbootsit. Lundhagsin coverbootseissa on "varressa" pituutta saman verran kuin kumisaappaissakin ja suut saa kiristettyä mahdollisen vahingon varalta aika mukavasti housuja tai sadelahkeita vasten. Hieman painava varuste, mutta ylityksissä jatkuva kenkien riisuminen, sandaalien ja sadelahkeiden pukeminen joka ylityksellä on työlästä jos ylityksiä on paljon (kuten Sarekin vaelluksellani). Vain poluilla kulkeva saattaa pärjätä pelkillä vaelluskengillä mainiosti.

Jotta kosteus siirtyy kengästä pois, tarvitaan myös oikeanlaiset sukat. Hyväksi yhdistelmäksi olen todennyt Bridgedalen synteettisen liner-sukan (alussukka) ja Bridgedalen paksumman villasekoitteisen vaellussukan. Tavallinen puuvillainen tennissukka siirtää kyllä kosteutta pois, mutta samalla säilyttää kosteutta pitäen jalan jatkuvasti märkänä. Puuvilla ei kuulu kerrospukeutujan ihoa vasten. Bridgedalen synteettinen vaellussukka osoittautui liukkaaksi eikä pysynyt jalassa kunnolla, se sukkapari on nyt käytössä makuupussissa.

Kenkien kuivattelu on hieman ongelmallista. Olen kokeillut lämpökynttilöitä, mutta se on kieltämättä hieman vaarallinen keino kuivata kenkiä ja se väistämätön pikku haveri sitten sattuikin Kebnekaisen vaelluksella. Tulia en ole ylätunturissa juuri tehnyt, joten kengät kuivuvat parhaiten auringossa silloin kun sellaista kohdalle sattuu. Tauolla ja leirissä vaan kengät aina kuivumaan. Tuvissa yöpyvät saavat varmaan kengät kuiviksi yöpyessään. Sinällään märät kengät eivät ole sen kamalammat kuin saappaatkaan, mutta kuivat vaan ovat niin ah-ihanat ja hengittävät, Goresta huolimatta nimittäin hengittävyys loppuu kun paksu nahka kastuu läpimäräksi eikä enää läpäise kosteutta.

Suunnistaminen

Suunnistin pitkään ensisijaisti Garminin halvimmalla graafisella GPS-laitteella, keltaisella perus-eTrexillä. Sormipariston kokoiset akut kestivät vajaan parin päivän vaeltelut. Vuonna 2009 tilasin Garminin Oregon 400t:n ja koetan nyt ensimmäistä kertaa käyttää kartta-GPS:ää ensisijaisena karttana kulkiessa. Ans kattoo miten käy. Tätä kirjoitellessa vehje on vielä postissa ja Suomi-kartat hankkimatta.