www.ristila.com -> VALOKUVAUS -> DIGIKAMERA

Tällä sivulla myös:
Millainen kamera tulisi valita?
Miten digikameralla sitten kuvataan?
Kenen kannattaa siirtyä digitaaliseen valokuvaukseen

Digitaalisen kameran sielunelämästä

Jotakin vanhaa, jotakin uutta, jotakin lainattua ja jotakin sinistä. Digitaalikamera ei ole filmikamera. Se ei myöskään ole videokamera tai polaroid-kamera. Se on oma mediansa, jonka hallitseminen vaati pientä opettelua. Tässä omia kokemuksiani binaariselta opintaipaleeltani.

Jokainen kameramalli lienee yksilönsä, mutta jotakin voinee yleistää: Ensinnäkin pitää hyväksyä, että digitaalikamera on myös filmi. Kun ennen kuvaajilla oli hyvinkin sitkeitä omakohtaisia käsityksiä filmien eroavaisuuksista ja vain muutama filmityyppi, joita he käyttivät, ei filmin valinta digitaalikameralla ole mahdollista. Valoherkkä kenno on kameran sisällä ja sen kuvantoistoon voi vaikuttaa vain kameran asetuksilla ja kuvankäsittelyllä. Edullisemmissa kameroissa säätöjä voi olla niukalti. "Filmi" valitaan hyvin pitkälti kameraa ostettaessa, jälkikäsittelyssä ei voi tehdä ihmeitä jos "filmi" ei ole soveltunut kuvaustilanteeseen ja kuvaustapaan.

Toiseksi pitää ymmärtää, että valokuva on olemassa vasta vedoksena tai muuna lopputuotteena, kenties veppisivulla, jota tarkastellaan monitorilla. Filmille kuvanneet usein puhuivat jostakin filmistä, paperista tai kehitteestä ylivertaisena ymmärtämättä että loppujen lopuksi kyse on workflowsta, työtavasta. Kun kuvaa tietyllä tavalla tietylle filmille, käyttää tiettyä kehitettä tietyllä tavalla ja vedostaa tietylle paperille tietyllä jyrkkyydellä, saa tietynlaisen toivomansa lopputuloksen. Usein lopputulokseen pääsemiseen tarvittiin valotuksen säätelyä käsin, sitä käsityöläisen ammattitaitoa joka useimmille kehittyy muutaman labravuoden kuluttua. Ikiteekkarin lienee ikitaiteilijaa helpompi ymmärtää, että vaihtamalla työtavassa joitakin osia, voidaan saada sama lopputulos. Tai vaikkapa vaihtamalla filmi ja kehite päästään samaan lopputulokseen pienemmällä käsinkikkailulla. "Nega on helpompi vedostaa." Tai kuten Ansel Adams Zone-menetelmässään, valottamalla filmi tietyllä tavalla väärin ja kehittämällä se tietyllä tavalla väärin, saadaan negatiivi jossa on supistettu tai laajennettu sävyala. Laajempaa tai suppeampaa sävyalaa oiken hyödyntäen saadaan "helposti vedostettava" negatiivi.

Harrastajan digitaalisesta työtavasta ja ammattilaisen digitaalisesta työtavasta omissa osioissaan enemmän, mutta haluan korostaa että digitaalikameralla ei välttämättä kuvata "valmiita" tiedostoja, jotka vain tulostetaan tietokoneella. Ero on sama kuin diafilmillä ja mustavalkofilmillä. Dialle otetaan valmis kuva, kun taas mustavalkofilmille otetaan kuva, jossa on haluttu sävyala. Tästä mahdollisesti "hallitusti väärin" valotetusta negatiivista voidaan sitten vedostaa halutunlainen paperivedos. Digitaalinen kuvanvalmistus on prosessi, työtapa, ja omansa kannattaa opetella. Siten saa digikamerallaan parhaita kuvia (niitä lopputuotteita).

Edullisemman digitaalikameran värintoisto on hieman digitaalivideon oloista. Päävärit saattavat olla voimakkaat ja kuva on usein hieman jyrkkä, diafilmin oloinen. Taivas palaa helpolla miltei valkoiseksi ja varjoissa näkyy usein pelkkää mustaa. Toistuvaa värialuetta (gamut) rajaa useimmiten tulostin. Esimerkiksi tumman sinisiä sävyjä on usein mahdoton tulostaa. Omien laitteidensa rajat tulevat parhaiten tutuksi kokeilemalla ja kuvankäsittelyohjelmien gamut-varoitustoiminto on hyvä apuväline kuvia käsiteltäessä.

Kalliimmissa digikameroissa ja erityisesti digitaalisissa järjestelmäkameroissa värintoisto on jo enemmän filmin tuntuista ja liiallisesta jyrkkyydestäkin on päästy. Kuvan tummista kohdista voi parhailla ammattilais- tai puoliammattilaiskameroilla kaivaa yllättävän paljon yksityiskohtia. Sävyalaa uusilla ammattikameroilla on jo enemmän kuin mihin kemiallisessa valokuvassa on totuttu ja mitä pystytään tulostamaan. "Ylimääräisestä" sävyalasta on kuitenkin iso ilo alivalotettuja kuvia tietokoneella korjailtaessa sekä joitakin erittäin voimakkaan kontrastin kohteita kuvattaessa.

Digikameran kuvan jälkeä on vaikea verrata muihin medioihin. Kuvia kannattaa katsoa niin objektiivisesti kuin pystyy... Kuvien terävyys tai piirtotarkkuus ei ole yksinkertainen asia. Filmille tyypillinen rae näkyy filmille otetussa kuvasa aina esimerkiksi taivaalla, sillä taivas ei ole filmillä koskaan tasaisen sininen. Digikameralla taas taivas voi olla hyvinkin tasainen ja siten paremman ja luonnollisemman näköinen kuin filmille tallennettu taivas. Samassa kuvassa filmikamera voi kuitenkin piirtää joitakin yksityiskohtia hieman tarkemmin. Kumpi on nyt parempi? Vastaus on subjektiivinen, ainakin jossakin määrin. Hyvä kolmenkin megan digipokkari tekee asiantuntevissa käsissä filmipokkariin verrattavaa jälkeä. Täyden kinofilmikoon digijärkkärin (esimerkiksi Canon EOS 5D) kuvaa voi verrata 645-koon rullafilmin (6cm * 4.5cm) tuottamaan kuvaan ja erot ovat subjektiivisia.

Digikameran ja filmikameran eroja etsivän kannattaa myös huomioida digikameran parempi työtapa, workflow. Enää ei tarvitse odottaa filmiä kehityksestä ja skannattujen filmien pölyongelmat ovat historiaa. Järkkärinkin kennolla on aina vähemmän pölyä kuin skannatussa kuvassa, kunhan huolehtii kamerastaan edes joten kuten.

Digitaalikameran valoherkkä kenno koostuu pikseleistä. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta kameroissa on tyypillisesti neljä neliömäistä pikseliä vierekkäin, yksi punaherkkä, yksi siniherkkä ja kaksi viherherkkää. Näiden neljän pikselin tuloksena saadaan tieto niiden kattaman alueen väristä. Äkkiseltään voisi ajatella, että tuohan on kammottavaa kun kamerassani on vain neljännes ilmoitetuista pikseleistä! Totuus on kuitenkin toisenlainen, sillä kameran sisäiset kuvankäsittelyalgoritmit laskevat kutakin pikseliä ympäröivien pikseleiden avulla jokaiselle pikselille väriarvon. Kameralla otetun kuvan pikselimäärä on siten sama kuin kennonkin. Osa kuvainformaatiosta lasketaan (bayer-interpolaatio) eli "arvataan", mutta lopputulos on varsin vakuuttava. Joillakin tietokoneohjelmilla voidaan kuvaa terävöidä vielä lisää käyttämällä kuvassa jo olevaa informaatiota esimerkiksi kuvan resoluutiota kasvatettaessa.

Pelkkä pikselimäärä ei kuitenkaan ratkaise kameran paremmuutta toiseen nähden. Olennainen osa on kuvankäsittelyalgoritmeilla. Tietenkin myös objektiivin optinen laatu vaikuttaa, kuten filmikameroissakin. Vielä kannattaa huomioida valoherkän kennon koko. Valoherkkä kuvaelementti eli kenno toimii rajusti yksinkertaistaen siten, että valo aiheuttaa sähkövirran valoherkässä pikselissä. Mitä suurempi pikseli, sitä enemmän sille lankeaa valoa ja sitä parempi signaali siitä saadaan ulos taustakohinaan nähden (jälleen hieman yksinkertaistaen). Suurempikennoisissa kameroissa (joissa siis on suurempia pikseleitä) on pääsääntöisesti parempi kuva, jopa parempi kuin pikselimäärältään suuremmissa pikkukennoissa. Harrastajan hintaluokassa suurimmat kennot löytää pääsääntöisesti järjestelmäkameroista. Niiden hinnat ovat onneksi laskussa.

Millainen kamera tulisi valita?

Kameran valinta riippuu paljon siitä mitä kuvaa. Alla on joitakin ajatuksiani digikameran valinnasta, tuttavat kun tuppaavat tuota uudelleen ja uudellen kysymään.

Mielestäni kannattaa ensin miettiä että mitä ihan oikeasti kuvaa, ja missä. Sen jälkeen on helpompaa valita kamera jolla voi kuvata sen mitä haluaa kuvata, ja se kamera tulee otettua mukaan sinne, missä kuvaa. Jollei oikeasti halua raahata seitsemän kilon kameralaukkua joka paikkaan ei kannata ostaa kalleinta järjestelmäkameraa.

Pikkupokkari

Jos kuvaat lomilla ja juhlissa, ihmisiä ja tapahtumia omaan albumiin ja välillä kavereillekin sekä tilaat kuvistasi yleensä kymppikuvat, pärjäät varmaan pienellä pokkarikameralla. Pikkupokkari maksaa noin 100-400 Euroa, ja vara-akku sekä riittävän iso muistikortti noin 50 Euroa lisää.

Pikkupokkari mahtuu taskuun ja on aina mukana. Kolmekin megapikseliä (kolme miljoonaa kuvapistettä) riittää kymppikuviin ja satunnaisiin aaneloskoon suurennoksiin mainiosti. Kuvia voi laittaa Internettiin ja lähettää sähköpostilla. Kuvanjälki vastaa hyvän filmipokkarin tasoa. Pikkupokkari on parempi kuin mikään kännykkäkamera, vaikka kännykässä olisi miten monta miljoonaa pikseliä (vuonna 2008).

Muista ostaa vara-akku ja pitää se ladattuna ja kameran kanssa mukana, sekä osta tarpeeksi suuri muistikortti kuvillesi. Digikameralla tulee helposti kuvattua enemmän kuin filmikameralla ja kuvia tulee siirrettyä tietokoneelle hitaammin kuin aluksi ajatteli. Osta tilaa sadoille kuville.

Pikkupokkarin rajoitteet ovat yleensä isoveljiään heikompi kuvanlaatu isoissa suurennoksissa, pienitehoinen salamalaite ja rajallinen zoom. Lähikuvaustoiminto (makro) on heikko jos se mukana edes on. Sarjakuvausmahdollisuus on rajallinen jos se mukana on. RAW-muotoisia kuvia ei voi ottaa.

Itselläni on pikkupokkarina Canon S70, joka on kyllä vähän liian iso taskuun. Halusin kuitenkin kompaktikameran ominaisuuksia, ja tuossa pikkuisessa onkin täydet käsisäädöt ja RAW-kuvausmahdollisuus! Vaimo kuvaa Nikonin Coolpix L4:llä, joka on ehkä yksinkertaisin pikkupokkari mitä löytyy. Oli suht edullinenkin. :O) Ja toimii sormiparistoilla, joten ei tartte huolehtia akuista kun kuvaa harvemmin. Sormibatskuja saa jokaisesta kaupasta ympäri maailman!

Monipuolinen kompaktikamera

Jos olet kiinnostunut tekemään kuvia itse, haluat kameraasi täydet käsisäätömahdollisuudet, haluat suurentaa kuvia A3-kokoon, tarvitset toisinaan sarjakuvausmahdollisuutta, haluat kunnon zoomin tai kuvaat satunnaisesti makrokuvia, osta monipuolinen kompaktikamera. Hintahaarukka on noin 300 - 1000 Euroa.

Monipuolinen kompaktikamera tai "siltakamera" (Bridge camera) eli jonkinlainen pokkarin ja järkkärin välimuoto tarjoaa varsin monipuoliset mahdollisuudet valokuvaukseen. Monipuolisessa kompaktikamerassa on usein enemmän ominaisuuksia kuin järjestelmäkamerakitissä (runko ja peruszoomi). Järkkäriin pitää erikseen ostaa telezoom, makro-objektiivi tai loittorenkaat, ja makrokuvaamiseen kulmaetsin. Ennen hankintaa kannattaa miettiä tarkkaan mitä yleensä kuvaa tai aikoo kamerallaan kuvata, jotta osaa valita oikeat ominaisuudet. Joistakin kompakteista löytyy jopa kuvanvakaaja.

Kompaktikamera on myös kevyt kantaa reissussa ja huomaamaton julkisilla paikoilla.

Puutelistalla on vain kunnon sarjakuvaus (kamera yleensä ottaa sarjan ja jumittaa siirtämään niitä muistikortille kun järkkärillä voi kuvata kameran siirtäessä kuvia muistikortille), laajennettavuus, RAW-kuvien tallentaminen muistikortille yleensä jumittaa kameran sekunneiksi ja niin pois päin. Myös kameran sisäänrakennettu salamalaite on aika vaatimaton, joten salaman käyttäjän kannattaa harkita ulkoisen salaman hankkimista. Ulkoinen salama tarvitsee salamakontaktin, jota ei löydy jokaisesta kompaktista.

Itse kuvasin Sonyn DSC-sarjan Cybershoteilla vuosia. Omistin DSC-F505:n, F-717:n ja F-828:n ja tuo viimeinen on hyllyssä edelleen.

Kittijärkkäri

Jos kuvanlaatu on tärkeää, kameran monimutkaisuus ei haittaa ja haluat laajentaa järjestelmääsi ajan myötä, voi kittijärkkäri olla hyvä aloituspaketti. Edullisimmista järjestelmäkameroista saa yleensä paketin, jossa on edullinen peruszoom ja kamerarunko. Edullisimmillaan kitti voi olla kompaktikameran hintainen, kitit maksavat yleensä 500-1500 Euroa.

Järjestelmäkamera on nimensä mukaisesti järjestelmä: Siihen voi ostaa uusia objektiiveja, salamalaitteita, makro-objektiiveja ja muita varusteita. Edullisessa järjestelmäkamerarungossa voi olla joitakin rajoitteita kalliimpiin runkoihin verrattuna, joten jälleen kannattaa miettiä mitä ominaisuuksia tarvitsee ja mitä aloittaminen maksaa (mitkä lisävarusteet haluaa heti aluksi).

Edullisemman järkkärin huonoja puolia on pieni kuvaelementin koko. Pikkukennolla täyden kinofilmikoon kennolle tarkoitetuista objektiiveista tulee telempiä. Vaikka pikkukennoille on tehty aivan omia objektiiveja, on Canonin ja Nikonin huippuobjektiivit yleensä suunniteltu filmikameroille ja kinofilmikoon kennon digijärkkäreille. Näillä objektiiveilla polttovälialue ei ole optimaalinen pienemmällä kennolla ja kakkulaa saa vaihtaa tiheään. Etsinkuva pienen kennon järkkäreissä on usein himmeä ja pienikokoinen, ja heikkovalovoimainen kittiobjektiivi tekee siitä entistä tummemman.

Kittijärkkäri voi kuitenkin olla askel digijärjestelmään ja kun sitä täydentää hiljalleen vuosien varrella hyvälaatuisilla objektiiveilla voi sitten myöhemmin ostaa täyden kinofilmikoon kennon järjestelmärungon.

Järjestelmäkameran valinta on sijoitus paitsi runkoon myös merkin objektiiveihin. Kun on ostanut muutamalla tonnilla Canonin varusteita ei vaihto Nikoniin tunnu järkevältä. Kannattaakin miettiä tarkkaan minkä valmistajan liittolaiseksi ryhtyy. Itse valitsin Canonin hyvän objektiivivalikoiman ja järkevän hintaisen täyden kinofilmikoon kennon rungon vuoksi. Canon oli ainoa vaihtoehto kaksi vuotta sitten. Nyt valikoimaa on enemmän.

Olympus ja Sony ovat tehneet hiljan mielenkiintoisia pienen kennon runkoja. Erityisesti Olympus on rakentanut kokonaisen järjestelmän pienen kennon runkojensa ympärille. Olympus on mielestäni ainoa valmistaja joka on todella pystynyt hyödyntämään pienen kennon etuja: Korkealaatuisien ammatti-zoom-objektiivien valovoima on pykälää parempi kuin muiden ja silti paino on pienempi!

Itse kuvasin pitkään edullisemmalla kompaktikameralla ja hankin lopulta täyden kinofilmikoon digijärkkärin kun Canonilta tuli EOS 5D.

Kalliimpi järkkäri

Jos haluat parhaan ja monipuolisimman mahdollisen järjestelmäkameran, ratkaisu on kinofilmikoon kennon digitaalinen järjestelmäkamera. Canonilla on EOS 5D ja EOS-1Ds Mark III, Nikonilla on D3, Sony julkisti juuri omansa ja se tullee kauppoihin joskus loppuvuodesta 2008. Hintahaarukka pelkälle rungolle on 2500-8000 Euroa, ja näihin ei kannata laittaa mitään kittizoomia kiinni, joten varaa muutama tonni objektiiveihin, salamalaitteeseen, kameralaukkuun ja sen sellaiseen.

Kalliimpiin järkkärirunkoihin saa yleensä kaikki valmistajan lisävarusteet kuten vaihdettavat tähyslasit ja pystykuvauskahvan. Ominaisuuksia saattaa olla hieman enemmän kuin edullisemmissa rungoissa ja ammattirungot ovat yleensä säältä suojattuja, joten kuvata voi huoletta vaikka sateessa. Kuva etsimessä on erinomaisen kirkas kuten filmiajalta muistamme, ja kuva täyttää koko etsimen.

Huonoja puolia pitää etsiä vertaamalla rullafilmikoon kameroihin ja digiperiin. Tässä vertailussa kuvanlaatu on isommasta kennosta johtuen rullafilmikoon kameroilla parempi. Hintaakin noilla on sitten kyllä kymmeniä tuhansia, 50 000:lla voisi saada digitaalisen perusjärjestelmän rullafilmikoossa. Kinofilmikoon digijärkkäri on kuitenkin monipuolisin järjestelmäkamera, rullafilmikoon kameroihin ei saa yhtä monipuolisesti varusteita.

Itse kuvaan Canon EOS 5D:llä, ja objektiiveja on 24-70mm f/2.8L USM, 100-400mm f/4.5-5.6L IS USM, 180mm f/3.5L Macro USM 50mm f/1.8, salamalaitteena EX 580, 12 mm loittorengas makrokuvaukseen, edullinen Sigma 70-300mm APO zoomi josta tulee käytettyä telemakro-ominaisuutta toisinaan, parikin kameralaukkua eri tarkoituksiin, sekalainen setti vanhoja ja uudempia salamalaitteita, radiolaukaisimet salamalaitteille ja studiosalamakalustoa.

Miten digikameralla sitten kuvataan

Periaatteessa koko lailla samalla tavalla kuin filmikamerallakin. Kannattaa valita suurin resoluutio, johon kamera pystyy. Silloin kuvat ovat niin teräviä kuin mahdollista (mahdollisimman paljon kuvapisteitä). Sitten kannattaa valita vähiten pakkaava pakkaus. Joistakin kameroista löytyvä RAW tai TIFF on edistyneitä harrastajia sekä ammattilaisia varten ja sen hyödyntäminen vaatii monimutkaisemman työtavan. Aloittelevalle harrastajalle riittää pakattu jpg, jolloin kameralla saa enemmän kuvia muistikortille ja kamerakin toimii nopeammin. Pikkukameroita ei ole suunniteltu oikeasti käyttämään muuta kuin jpg-tiedostomuotoa, ja järkkäreiden kohdalla RAW-tiedostojen hyödyntäminen vaatii asiantuntemusta kuvaajalta.

Jpg-pakkaus on häviöllinen pakkausmenetelmä. Kuvasta poistetaan informaatiota, kuitenkin siten, että sitä ei ihmissilmä huomaa. Omalla paremmalla pokkarikamerallani on vaikea huomata eroa 10 megatavun RAW-kuvassa ja 3 megatavun jpg-kuvassa. Eroa ei juuri ole edes reiluun 1 megatavuun pakatussa jpg-kuvassa. Lisäksi 10 megan työntäminen muistikortille kestää kohtuuttoman kauan. Itse käytän kiireettömissä kuvaustilanteissa pokkarillani RAW-tiedostomuota ja vauhdikkaammissa kuvaustilanteissa sitä jpg-tiedostomuotoa, vähiten pakkaavaa asetusta sekä suurinta resoluutiota. Järkkärillä kuvaan RAWeja.

Joissakin kameroissa voi vaikuttaa kuvan terävöintiin. Kuva on aina epäterävä tullessaan kennolta ja bayer-interpolaation läpi. Kalleimpia ammattivehkeitä ja RAW-tiedostoformaattia lukuunottamatta kuvat terävöidään aina kamerassa. Saman voi kuitenkin tehdä Photoshopissa hallitummin. Terävämpi kuva myös pakkautuu huonommin jpg-pakkausmenetelmällä. Ei siis kannata pitää terävöintiasetusta isolla, pikemminkin pienellä. Sama terävyys saadaan esiin Photoshopissa ja tähän työtapaan liittyvä jpg-pakkaus kamerassa toimii paremmin.

Joissakin kameroissa on mahdollista valita kuvien väriavaruus. Kaikilla väriä toistavilla asioilla on oma väriavaruutensa. Kameralla on oma väriavaruutensa, monitorilla omansa ja tulostimella omansa. Joissakin kameroissa on mahdollista valita väriavaruus, yleisimmät valinnat ovat sRGB ja Adobe RGB. sRGB on se tavallinen RGB. Jos kamerassasi ei säätöjä ole, kuvat ovat sRGB-väriavaruudessa. Myös kaikki kuvien katselu- ja muokkausohjelmat käyttävät ensisijaisesti sRGB-väriavaruutta. Adoben RGB on sävyalaltaan laajempi, mutta vaatii hieman huolellisuutta käyttäjältä. Mikäli jokin ohjelma ei tue Adobe RGB -väriavaruutta, kuvien kontrasti vääristyy. Harrastajalle suosittelen sRGB-väriavaruutta sen helppouden ja hallittavuuden vuoksi.

Kannattaa ottaa selvää kameran tiedostojen koosta jo ostovaiheessa ja nimenomaan parhaalla resoluutiolla ja pienimmällä pakkauksella. Mukaan kannattaa ostaa sitten riittävästi muistia. Kuvaajasta ja kuvaustarkoituksesta riippuen se voisi olla esimerkiksi 100 - 500 kuvaa. Itselläni on muistikorttimuistia yli 1200 kuvalle. Kaupoista löytyy akkukäyttöisiä kovalevytallentimia, joille voi siirtää muistikortin sisällön reissussa. Muistikortti on kuitenkin pienempi ja kestävämpi kuin kovalevytallennin. Kovalevyallentimista minulla on huonoja kokemuksia enkä suosittele niitä, erityisesti kun muistikortit ovat nykyään varsin edullisia.

Valotettaessa piitä pitää ensisijaisesti huolehtia siitä, että kuva ei pala puhki. Aivan kuten diafilmilläkin, valkoinen on sitten valkoista ja siinä ei ole sävyjä. Jos kamerassa on histogramminäyttö on valkoisen hallinta helppoa. Pidetään vain huolta siitä, että vaaleat osat kuvaa histogrammin oikeassa reunassa pysyvät irti oikeasta laidasta. Jos histogrammi on käytettävissä vain jo otettuja kuvia katsellessa, kannattaa tutkia histogrammeja ensimmäisen tuhannen kuvan aikana, jotta tottuu kuvaamaan kameralla oikein. Joissakin kameroissa on erilaisia "valkoisuusvaroittimia", kuvassa liian valkoinen menee punaiseksi tai mustaksi ja ehkä vielä vilkkuukin. Vähän niinkuin (ammatti)videokameroissa zebra-toiminto (hyvin vaalea muuttuu etsimessä raidalliseksi).

Mikäli kamerassa on mahdollisuus tarkastella RGB-histogrammia jossa jokaiselle päävärille on oma histogramminsa, kannattaa opetella tulkitsemaan tätä hieman monimutkaisempaa kuvaajaa. Vain kuvan kirkkautta kuvaava histogrammi saattaa toisinaan johtaa harhaan ja aiheuttaa jonkun päävärin palamisen puhki vaikka sitä ei histogrammissa näykään. RGB-histogrammissa, samoin kuin yhden käyrän kirkkaushistogrammissa, tarkoitus on pitää kukin kuvaaja irti asteikon oikeasta reunasta.

Toinen asia valotettaessa on tummien sävyjen hallinta. Kaikilla digikameroilla, erityisesti pokkarikameroilla pienestä kennosta johtuen, mustiin sävyihin tulee videokohinaa. Kohinaa on enemmän käytettäessä suurempaa "filminherkkyyttä" eli ISO-lukemaa. Kannattaa pitää herkkyysasetus niin pienenä kuin mahdollista, kuvausolosuhteet huomoiden. Jos olosuhteet vaativat, on tietenkin hyvä lisätä kameran herkkyyttä. Vaikkapa tarhan kevätjuhla ei varmaankaan ikuistu vallitsevassa valossa 100 ISO:n herkkyydellä, johan ne muksutkin liikkuvat sen verran vauhdikkaasti. Lisäksi on hyvä huomioida valottaessa että kuvia kannattaa ylivalottaa hieman kuitenkin huolehtien valkoisista sävyistä. Toisin sanoen valota siten, että valkoiset ovat mahdollisimman valkoisia mutta eivät pala puhki. Siis "valota oikealle". Jos nyt tumma metsä näyttääkin vaalealta, sen saa helposti tummennettua takaisin Photoshopissa. Jos taas metsä olisi alkujaan kovin tumma, sinne tulisi helposti lopullisessa kuvassa näkyvää videokohinaa.

Oikealle valottamista tukee myös kameran kennon lineaarisuus. Tämä kennon ominaisuus on mielestäni pokkarilla kuvaavalle vähemmän tärkeä kuin tummien sävyjen kohinaongelmat, mutta tämäkin tukee harkittua ylivalottamista. Kenno on siis lineaarinen, kun taas valokuva on logaritminen. Tästä aiheutuu sellainen ongelma, että kirkkaimmille sävyille on huomattavasti enemmän valoisuusarvoja per "valotuspykälä" kuin tummimmille sävyille. Jos ajattelemme kennon toistoalueen olevan 5 valotuspykälää (f-stop), sävymäärät sijoittuvat seuraavasti:

Ensimmäiselle, kirkkaimmalle: 2048 sävyä
Toiselle, kirkkaalle: 1024 sävyä
Kolmannelle, keskisävyalueelle: 512 sävyä
Neljännelle, tummalle: 256 sävyä
Viidennelle, tummimmalle: 128 sävyä

Nämä sävymäärät osoittavat vain sävymäärien suhteen, mutta antavat hyvän kuvan ongelmasta. Digitaalisella järjestelmäkameralla parasta laatua hakevan kannattaakin siis valottaa kuvat niin kirkkaiksi kuin mahdollista, RAW-muodossa ja sitten "normalisoida" ne manuaalisesti konvertoimalla RAW-tiedostot TIFF-tiedostoiksi. Suurin hyöty saadaan nimenomaan normalisoitaessa RAW-tiedostoja, sillä RAW-tiedostot ovat bittimäärältään suurempia kuin "tavalliset" (siis 8+8+8=24 bittiset) TIFF-tiedostot ja normalisointi tuottaa riittävästi bittejä "tavalliseen" TIFF-tiedostoon.

Harrastajan kuvatessa pokkarilla JPG-tiedostoja hallitusta ylivalottamisesta kennon lineaarisuuden hyödyntämiseksi ei ole aivan samanlaista hyötyä kuin kuvattaessa RAW-tiedostoja, mutta toisaalta hallitusta ylivalottamisesta ei ole harrastajalle haittaa tässäkään mielessä. Myös JPG-tiedostoilla vältetään ensisijaisesti tumman pään videokohinaa sekä hyödynnetään jossakin määrin kennon kykyä toistaa paremmin vaaleita sävyjä. "Normalisoitaessa" 24-bittistä JPG-originaalia jää toki jäljelle vähemmän sävyjä kuin mitä 24-bittinen kuva voi sisältää, mutta kuva on silmälle paremman näköinen kuin teoriassa sävykkäämpi videokohinaa sisältävä kuva. Sävyjä on yhä riittävästi. Lisätietoja www.luminous-landscape.com ja erityisesti tämä sivu.

Siis vielä lyhyesti: Säädä kameran herkkyys niin pienelle kuin mahdollista, jotta kuvaan ei tule ylimääräistä videokohinaa. Sitten valota siten, että valkoiset eivät pala puhki, mutta kuva on niin valoisa kuin mahdollista.

Mahdollisimman vaaleiksi valotetut kuvat eivät näytä heti hyviltä. Ne näyttävät väärin valotetuilta niin kameran ruudulla kuin tietokoneellakin ennen käsittelyä. Tässä työtavassa kuitenkin kameran kuvatiedosto on välituote, ei lopputuote. Lopputuote on käsitelty kuva paperilla tai webissä. Päämäärä kirkkaana mielessä!

Jokainen kinofilmikameralla kuvannut on varmasti törmännyt käsitteeseen syväterävyys. Ainakin siten, että kuvaaja tai kamera on jostakin syystä tarkentanut väärään kohtaan ja kohde onkin epäterävä. Digipokkarin ja kännykkäkameran vitsaus on puolestaan "video look" eli jatkuvasti suuri syväterävyys. Tämä johtuu digipokkarin pienestä kennon koosta sekä pienestä polttovälistä. Syväterävyys muuttuukin kinofilmimäisemmäksi heti suuremman kennon kameroilla (järkkärit). Syväterävyydellä tarkoitetaan sitä "terävän kuvan aluetta" syvyyssuunnassa, joka kuvaan tulee. Mitä pienempi aukko (suurempi f-lukema), sitä suurempi syväterävyys. Suurella aukolla (pieni f-lukema) tulee pienempi syväterävyys. Yhtälöön vaikuttavat vielä objektiivin polttoväli ja kuvakennon koko. Näin digitaalisilla pokkarikameroilla on tyypillisesti suuri syväterävyys, pienen kennon digijärkkäreillä pienempi ja täyden kinofilmikoon kennon kameroilla (esimerkiksi Canon EOS-5D) samanlainen pieni syväterävyys kuin kinofilmikameroillakin.

Suurella syväterävyydellä on kuitenkin puolensa: Hyvälaatuista objektiivia voi käyttää suurella aukolla ja saada käyttöön lyhyen valotusajan, jolloin kamera ei tärähdä helposti. Useiden kameroiden automaattiohjelmat (Program) lyhentävätkin ensisijaisesti valotusaikaa ja vasta toissijaisesti pienentävät aukkoa. Makrokuvauksessa suuremmasta syväterävyydestä on myös hyötyä, kinofilmikameralla kun joutuu käyttämään todella pieniä aukkoja makrokuvauksessa ja digipokkarilla f/8 on jo varsin syväterävä aukko. Huonoksi puoleksi jää syväterävyyden hallinta muotokuvissa. Silloin kannattaa asettaa aukon esivalintaohjelma päälle ja suurin aukko (pienin F-lukema) ja zoomata polttoväli reippaasti telen puolelle. Varo kuitenkin liioittelemasta, sillä liika tele latistaa kuvattavan kasvonpiirteet.

Taitava kuvankäsittelijä voi pehmentää taustan muotokuvasta myös kuvankäsittelyohjelmalla. Tempun tekeminen vakuuttavasti ei kuitenkaan ole aivan triviaalia.

Mustavalkoisia kuvia kuvattaessa kannattaa ottaa kuvat kameralla värillisinä. Värikuvassa on 16 miljoonaa väriä, mutta kunkin sävyn tummuusasteita on vain 256. Myös mustan. Jos kuvasta tekee mustavalkoisen, saa kuvan, jossa on 256 harmaan sävyä. Tämä ei ole riittävästi. Tulostuspuolella apuun tulee mustavalkokuvien painamisesta tuttu Duotone-menetelmä. Siinä käytetään kahta väriä mustavalkokuvassa ja sävyjä tulee heti paljon lisää. Duotone-värierottelun voi tehdä valitsemassasi kuvankäsittelyohjelmassa, esimerkiksi Photoshopissa. Duotone on toki jo riittävä, mutta kun aina pitää olla vaihtoehtoja, löytyvät photoshopista myös Tritone ja Quadtone, kolmivärinen ja nelivärinen. Ja jälleen tulee sävyjä lisää. Sävykkäiden mustavalkovedosten teko kannattaa ehkä kuitenkin aloittaa Duotonesta... Jotta niitä sävyjä saadaan alkujaankin yli 256 kappaletta, mustavalkoisia kuvattaessa ei käytetä kameran mustavalkoinen- tai seepia-asetuksia, vaan otetaan kuva värinä ja muokataan sitä kuvankäsittelyohjelmassa. Kuvaa ei silloin tietenkään näe mustavalkoisena kameran ruudulla, mutta maailman kyllä oppii näkemään mustavalkoisena, niin ovat ihmiset tehneet aina mustavalkoisen filmin kanssa.

Kuvan ottamisen jälkeen sitä pitää käsitellä, siitä enemmän sivulla työtapa.

Kenen kannattaa siirtyä digitaaliseen valokuvaukseen

Kenen sitten kannattaa siirtyä perinteisestä kemiallisesta valokuvauksesta digitaaliseen ja milloin? Vakavammin valokuvauksesta kiinnostuneen kannattaa siirtyä nyt. Parikymmentä rullaa vuodessa kuluttavan näppäilijän samoin, jos sattuu omistamaan tietokoneen ja erityisesti jos kiinnostusta kuvien muokkaamiseen löytyy. Vain muutaman rullan vuodessa kuvaavalle näppäilijälle taitaa perinteinen pokkari olla varmin valinta edelleen.

Näppäilijän tapauksessa digitaalisen kameran edut ovat kuvaamisen edullisuus, muokkausmahdollisuus ja kuvien näkeminen heti kuvattaessa sekä kotona tietokoneella tai televisiolla.

Filmille kuvattaessa joutuu kehittämään koko rullan ja hinta on sen mukainen. Lisäksi se filmikin yleensä maksaa. Digikameralla voi vedostuttaa vain ne kuvat, jotka ovat onnistuneet. Kuvat voi selata läpi tietokoneella ja valita ne, jotka haluaa paperikuviksi. Lisäkuvilla on täsmälleen sama hinta kuin "ensikuvillakin", ei se tiedosto siitä vedostamalla mihinkään muutu eikä labra tiedä otatko siitä ensimmäistä vai toista kopiota. Esimerkiksi Ifille kuvansa voi lähettää Internetin kautta modeemilla (varsin hidasta tosin) tai nopeasti ja vaivattomasti kiinteän Internet-yhteyden ("laajakaista") kautta. Kunkin kuvan kohdalle voi merkitä määrän ja kuvat tulevat postilaatikkoon muutamassa päivässä. Jos tuli kuvattua vain kymmenen kuvaa, voi lähettää ne, ei tarvitse odotella muistikortin täyttymistä. Näppärää.

Jokainen näppäilijä lienee väistämättä törmännyt punaisiin silmiin salamalla otetuissa kuvissa, rajannut joskus huolimattomasti tai saanut joskus horisontin kuvassa vinoon. Näppäilijä ei tarvitse hienointa kuvankäsittelyohjelmaa näiden virheiden korjailuun, vaan edullinen, usein kameran mukana tuleva ohjelma riittää. Hyvä valinta näppäilijälle on myös "kansan Photoshop" eli Photoshop Elements. Punasilmät voi korjata klikkaamalla niitä punasilmäisyyden poistotyökalulla, kääntää horisontin suoraan sekä rajata sen anopin puolikkaan sieltä kuvan reunasta pois. Jos pääasia on kuvassa kovin pieni, uudelleen rajaamalla saa sen paremmin esille. Jo kahden megapikselin kameralla voi rajata reippaasti kymppikuvia vedostettaessa (rajaamattomasta parin megapikselin tiedostosta saa käytännössä suurennettua mukavanlaatuisen aanelosen).

Lisäksi kuvat voi katsoa heti kotona. Kamera kiinni tietokoneeseen tai telkkariin (useimmissa kameroissa on myös videoulostulo) ja kuvat ruudulle. Kuvia on myös hauska näyttää tietokoneella tai telkkarilla isommalle porukalle, albumin ympärille ei montaa katsojaa mukavasti mahdu.

Tietokoneen näppäilijäkin toki tarvitsee. Koneen ei kuitenkaan tarvitse olla mikään uusin multimediatykki. Nyrkkisääntönä voisi sanoa että kolme vuotta vanha kone on ihan hyvä, viisi vuotta vanha jo liian hidas. Huippukameralla parasta jälkeä tekevä tarvitsee kyllä hyvän tietokoneenkin, kannattaa katsoa mitä valitsemasi kuvankäsittelyohjelma vaatii ja ylittää ne vaatimukset vähintään puolella.

Kun filmi on ilmaista, tulee toki helpolla kuvattua enemmän... Mutta sehän on vain hyvä asia!

Vakavammin valokuvausta harrastavan kohdalla tilanne on kaksijakoinen: Jos omistaa järjestelmäkameran, kannattaa kenties odotella vielä hetki täyden kuva-alan kennon yleistymistä digitaalisissa järjestelmäkameroissa. Lukuunottamatta muutamaa ammattirunkoa ja yhtä hieman edullisempaa runkoa on kennon pinta-ala pienempi kuin kinofilmiruutu, joten objektiivit muuttuvat "telemmiksi". Kerroin on yleensä luokkaa 1.6. Jollekulle tästä saattaa olla vain hyötyä, mutta useimmille ei.

Toisaalta Nikonilla ja Canonilla on uusia laajakulmazoomeja, jotka vastaavat pienen kennon rungoissa vanhoja 35-85 tai 28-85 zoomeja, sellaisen hankkimalla saa digirunkoonsa "normaalin" peruszoomin. Kinofilmirungossa tuollainen objektiivi onkin jo varsin laajakulmainen (esimerkiksi 20 mm). Pienemmän kameran kuva-alan eli kuvaa tallentavan kennon vuoksi vanhat kinofilmikameran objektiivit muuttuvat siis telemmiksi. Ostamalla yhden erittäin laajakulmaisen zoomin saa digikinarilla myös laajakulman taas käyttöön ja ostoslistalla voisi olla siis vain runko ja tuo laajakulmazoomi (plus akut, muistikortit, muistikorttilukijat jne). Siirtyminen on siis jo mahdollista eikä aivan kohtuuttoman kallista.

Jos järjestelmä ei ole Nikon tai Canon, vaan jokin järjestelmä jolle ei vielä digirunkoa saa, lienee tuskallista aloittaa kalliin kokonaisuuden rakentaminen alusta. Kannattaa kuitenkin harkita, ottaa selvää käytettyjen objektiivien hinnoista ja miettiä toisiko digiaika jotakin uutta mahdollisuutta tai helpottaisiko se ratkaisevasti jotakin kemiallisen puolen ongelmaa. Esimerkiksi värinegalle kuvaavaa luulisi kiehtovan kuvan editointimahdollisuus. (Ja voihan dian, negan tai paperikuvan skannata ja käsitellä sitä tietokoneella. Silloin vain saattaa maksaa turhaan filmistä, kehityksestä ja vedostuksesta.)

Labrassa mustavalkoisia kuvia itse vedostaneelle kuvankäsittely tietokoneella on varsin nopeasti opittavissa, paremmat kuvankäsittelyohjelmat toimivat "kuten labrassa toimitaan" eli kuvasta säädetään jyrkkyyttä tai sävyalaa, sitä voidaan tummentaa ja vaalentaa jostakin kohdasta, sitä voidaan rajata ja niin edelleen. Samoja asioita, mitä labrassakin on tullut tehtyä.

Dialle tai värinegalle kuvanneelle mahdollisuuksia on enemmän kuin aiemmin: Värikuvastakin voi säätää jyrkkyyttä, sitä voi rajata hallitusti, punasilmät voi poistaa ja väritasapainoa hallita nopeasti (ilman useita aikaavieviä testiliuskoja).

Uusina mahdollisuuksina tarjolla on kuvien yhdistely, kuvan terävyyden hallinta ja lukuisat toinen toistaan merkillisemmät tehosteet. Ihan realististakin kuvaa tavoittelevallekin tämä tarjoaa uusia mahdollisuuksia: Esimerkiksi still-kuvissa, joissa on tumma etuala ja kirkas taivas, voi ottaa jalustalla kaksi kuvaa ylivalottaen toisen ja alivalottaen toisen. Nämä kaksi voi sitten yhdistää ja saada lopputulokseksi kuvan, jossa on sekä sävykäs tummahko etuala ja sävykäs kirkkaahko taivas. Muotokuvan hieman liian teräväksi jääneen taustan voi pehmentää häiritsemästä kokonaisuutta. Kohdetta seuraten otetun kuvan taustaan voi lisätä liike-epäterävyyttä, jos suljinaika kuvattaessa olikin liian nopea ja taustasta tuli liian terävä. Menetelmät, jotka aiemmin vaativat ammattilaborantin taitoja ja maskien valmistamista, ovat nyt hiirenklikkauksen päässä. Ja kokeillahan voi helposti, toisin kuin labrassa, jos jotakin keinoa ei ole aiemmin käyttänyt.

Amatöörille kuitenkin isoimmat edut ovat kuvaamisen edullisuus (kun on ensin kameran, akut ja muistit saanut ostettua) ja mahdollisuus tarkastella kuvia heti kotona tai jo reissussa kannettavalla tietokoneella. Mustavalkofilmikään ei ole ilmaista, rullalle kehityksineen ja pinnakkaisvedoksineen tulee helposti hinnaksi neljä euroa. Muutaman kymmenen rullan hinnalla ostaa jo muutaman rullan edestä muistia. Ei sitä muistia heti aluksi tarvitse ostaa kolmelle sadalle kuvalle kameran isoimmassa tallennusmuodossa. Kuvata voi myös pakkavilla tiedostomuodoilla jollei vedostaminen aakolmoseksi ole ainoa hyväksyttävä oman taiteen esitystapa. Vedostaminen omalla tulostimella tai jossakin kaupallisessa palvelussa on suunnilleen saman hintaista kuin kemiallinenkin vedostaminen, lisäksi kymppikuvia kuvannut säästää "huonojen kuvien" hinnan kun voi valita tulostettaviksi vain haluamansa ruudut.

Digikuvaajan laboratorio on tietokone. Ajatuksiani digilabrasta on varusteet-sivulla, harrastajan työtapa -sivulla sekä ammattilaisen työtapa -sivulla. Kuten kemiallisessa labrassa, myös digimaailmassa voi hankkia parhaat laitteet ja kaikki kuviteltavissa olevat varusteet tai sitten päästä edullisemmin. Piirustustabletin sijaan voi aloittaa hiirellä ja Photoshopin sijaan voi käyttää maksutonta gimp:iä tai tulostimen mustepullon kylkiäisenä tullutta Corel7-pakettia (tuotakin olen käyttänyt, mukana on kuvankäsittelyohjelma, piirto-ohjelma ja paljon muuta). Samoin kuin kemiallisella puolella on yhteisiä labroja, voi etsivä löytää valokuvausseuran, jolla on tietokone tarvittavine ohjelmineen ja lisälaitteineen. Sellaisen hankinta omalle porukalle yhdessä saattaa myös olla hyvä ajatus. Viisas pääsee vähemmällä.

Ja sitten tämän palopuheen jälkeen kauppaan. Edullisia puoteja on listattu linkkisivulla. :O)